hukkajukka

(kuva: Raakku 9.10.2011)

Vaimoni Anne löysi sen eräänä lauantai-aamuna pihaltamme ulkorakennuksen edestä kesäkuun kuudentena, vähän ennen puolta päivää 2011. Pienen, avuttoman rääpäleen, jonka kissamme Tipsu oli jo haistanut. Tipsu lähestyi talolta päin uhkaavasti, kun Anne sieppasi pikkuisen syliinsä pelastaakseen sen joutumasta kissan suuhun.

Mitä ilmeisimmin sen oma emo tai sisaret olivat pudottaneet sen pesästä huomattuaan, että se ei ole normaali, eikä tulisi selviämään. Sellainen on luonnon laki, meidän ihmisten mielestä armoton. Se on kuitenkin viisas ja pitkällä tähtäimellä ainoa oikea. Tämä laki tekee elämän säilymisen mahdolliseksi maapallolla vielä sittenkin, kun ihmistä ei enää ole.

Tuon pienen linnunrääpäleen olisi pitänyt jättää pian maallinen kehonsa toisten ravinnoksi, mutta hellämielinen ihminen puuttui luonnon lakeihin, ja antoi sille lisäaikaa. Niin ei saisi tehdä tiukimpien tulkintojen mukaan. Mutta onko väärin tuntea myötätuntoa pientä luontokappaletta kohtaan? Jopa niin paljon, että ottaa sen hoteisiinsa?

Anne yritti antaa luonnolle vielä mahdollisuuden ja vei linnun puun juurelle, josta epäili sen olevan kotoisin. Olimme aiemmin keväällä nähneet harakkapariskunnan kantavan kuuseen oksia ja muita pesän rakennustarpeita, joten tiesimme pesän olevan siellä. Mutta Annen yritys oli jo ennalta tuhoon tuomittu. Miten emo olisi saanut sen ylös? Ei millään! Sitä paitsi ehkä juuri emo oli pudottanut sen. Tikapuillakaan pesään ei päässyt. Puu oli niin tiheä, ettei siihen päässyt millään ilveellä.

Tuo pihakuusikin oli samanlainen luonnonoikku kuin sen juurella kököttävä linnunpoika. Pienenä taimena kuuselle on täytynyt tapahtua jotain. Liekö pakkanen vaurioittanut tai eläin tai ihminen? Vai onko kolme taimea kasvanut niin lähekkäin, että ovat sen sijaan, että pyrkivät tukahduttamaan toisensa, päättäneet kasvaa kumppaneina? Nyt kymmenmetrisenä kuusi oli varsin erikoinen. Alhaalla näkyvissä oli vain yksi runko, heti metrin korkeudella se jakautui kolmeksi, ja ylhäältä erotti ainakin viisi latvaa. Kuusi oli niin tiheä, ettei edes kissa sopinut siihen kiipeämään. Se olikin pihaharakoiden suosima pesäpuu. Pesä oli täydellisen näkymätön vainolaisen silmälle. Myös oravat pitivät puusta. Ja miellytti kuusi ihmisenkin silmää. Oli monirunkoisuudestaan huolimatta säännöllisen muotoinen ja tiheänä turkkina muodosti näkö- ja ääniesteen naapurin puolelle.

Kun lintu oli kököttänyt kuusen alla tunnin, ja sisään tuotu Tipsu-kissamme pyrki kiihkeästi takaisin ulos, päätti Anne vihdoin tuoda linnun sisään.

”Variksenpoika”, minä totesin heti nähtyäni rääpäleen. ”Korkeintaan viikon vanha”, arvelin, ”saattaa olla nuorempikin.” Sen selkä oli paljas ja vatsa. Vain siivissä oli muutama höyhen. Se oli kuin huonosti kynitty sorsa. Se näytti muuten normaalilta, mutta jalkojen ”peukalot” osoittivat kummassakin jalassa eteenpäin, kun niiden pitäisi olla taaksepäin, jotta tarttumaote esimerkiksi puun oksasta olisi mahdollista. Ja toisessa jalassa ”peukalo ja etusormi” olivat kasvaneet osittain yhteen. En hoksannut sitä vielä silloin, mutta poikanen oli ihmisten kielellä kehitysvammainen. Nyt meitä oli siis kaksi vammaista talossa.

Ja koska lintu oli mielestäni varis, ei se voinut olla pihastamme kotoisin, vaan jostain muualta, ehkä lähimetsästä tai jonkun naapurin pihapuusta.

Pienokainen ei pelännyt yhtään. Suhtautui täysin luottavaisesti ihmiseen. Mutta kuinka saada niin pieni syömään ilman sen omaa emoa? Kyllä pieniä linnunpoikasia voi pelastaa vaikka muina töinään, mutta niiden hengissä pitäminen on eri juttu. Minä, jos kuka, tiesin sen.

Vielä lapsuudessani 60-luvun alkupuolella jokaisen itseään kunnioittavan pikkupojan piti kasvattaa ainakin yksi elättivaris, joskus myös harakka. Miten me saimme nämä elätit? Joskus harvoin vahingossa pesästä pudonneista tai pudotetuista, mutta useimmiten kiipesimme itse pesään ja otimme kylmästi yhden poikasen. Tätä ei saanut tehdä liian aikaisin; silloin poikanen varmasti menehtyi, koska sitä ei saanut syömään. Kylämme pojat kasvattivat useampia variksia lapsuusvuosieni aikana. Kaikki varikset liittyivät lentämään opittuaan ja viimeistään syyskylmillä johonkin varisparveen; onhan varis parvilintu.

Kerran, saatoin olla vasta kuusivuotias, löysimme vuotta nuoremman veljeni kanssa uunilinnun pesän maasta. Se oli täynnä piipittäviä poikasia. Me hyväuskoiset pikkupojat kuvittelimme pelastavamme puusta pudonneen pesän, kun otimme sen mukaamme. Emme tienneet, että pesä oli juuri siinä, missä pitikin. Uunilinnun pesä on aina maassa. Vaikka kaivoimme maasta matoja ja tarjosimme niille hyönteisiä, emme saaneet niitä syömään. Viimeisen virheemme teimme, kun salasimme tekomme äidiltä. Siksi jouduimme jättämään pesän marjapensaan alle yöksi. Aamulla löysimme kuolleet poikaset. Ne eivät kuolleet suinkaan nälkään, vaan kylmään. Oli kylmä loppukevään tai alkukesän yö. Varmaan kävi lähellä nollaa.

Olen joskus jälkeenpäin miettinyt, miksi emme uskaltaneet kertoa äidille. Olen tullut vain yhteen johtopäätökseen. Syvällä sisimmässämme tiesimme tehneemme väärin. Joku voisi kutsua tuota sisäistä ääntä omatunnoksi, toinen intuitioksi, kolmas suojelusenkeliksi. Ihan sama, miksi sitä kutsumme. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ihminen kuuntelee sisäistä ääntään, hän aina tietää, tekeekö oikein vai väärin. Ei voi tehdä väärin ”vahingossa”.

(kuva: Välillä myös vettä pipetillä)

Anne löysi pienen oranssin muovisen leikkilusikan, ja saikin sen syömään parin tunnin yrittämisen jälkeen. Ihan aluksi leivän, kaurapuuron ja jauhelihan sekoitusta veteen liuotettuna. Vesi oli tärkeä ainesosa, jonka luonnossa elävät poikaset saavat emonsa syljestä. Minä olin muistuttanut proteiinin tärkeydestä linnunpoikasille. Olin joskus puoli vuotta aiemmin lukenut artikkelin city-variksista, jotka eivät koskaan opi lentämään, koska niiden urbanisoituneet emot syöttävät niille roskaruokaa, ranskanperunoita ja hampurilaisten sämpylöitä. Lentolihakset vaativat proteiinia vahvistuakseen. Vaikka varislinnut ovat kaikkiruokaisia, koostuu metsissä elävien poikasten ravinto pääasiassa eläinproteiinista, kuten madoista, toukista, hyönteisistä, hiiristä, päästäisistä ja muista pikku jyrsijöistä. Tiedetäänpä niiden tappavan rottiakin. Ja isommatkin raadot toki maistuvat. Siinä sivussa menevät sitten siemenet ja muu kasviperäinen ravinto.

Linnunpojasta tuli Raakku. Ensimmäisen viikonlopun ei poikanen ollut tosin Raakku. Annen tuotua sen sisään sanoin Annelle sen olevan jälleensyntynyt Vinski, puoliksi leikilläni. Olin joskus lukenut Veikko Huovisen ”Lyhyet Erikoiset”. Novellikokoelmasta jäi mieleeni erityisesti novelli ”Päivä variksena”, missä juuri kuolleen miehen sielu päättää uteliaisuuttaan mennä päiväksi varikseen. Muistan, kuinka makeasti nauroin Huovisen lennokkaille oivalluksille variksen sielunelämästä.

Vinski oli kuukautta aiemmin auton alle kuollut puolivuotias kissanpentumme. Hassua oli, että Vinskin kuolemasta oli kuukausi ja se jäi auton alle juuri lauantaina, aamupäivän puolella, samana viikonpäivänä, samaan aikaan, kun Raakku ilmestyi. Tiesimme sen kuolinajan tarkasti, koska autoilija tuli ilmoittamaan. Vinski oli juossut kissanpojan hölmöydellä suoraan auton eteen juuri talomme kohdalla, eikä kuljettaja voinut tehdä mitään väistääkseen.

Tuli linnunpojan viides päivä meillä, kun se yllätti minut ja räkätti selvällä harakan äänellä tervehdyksen ulkomaailmalle. Se mokoma olikin harakka! Ja minä kun olin varma, että se oli varis, samat harmaan ja mustan sävyt, sama järeä nokka, melkein liiankin suuri sen pieneen varteen. Poikasta ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa kauniiksi. Vai harakka! Se oli kuin olikin kotoisin tiheästä pihakuusestamme, missä sen sisaret parhaillaan varttuivat. Kun lajin määritys oli mennyt surkeasti pieleen, päätti Anne muuttaa sen nimenkin. Siitä tuli yksipuolisella tuomiolla Raakku, ja siihen oli minunkin tyytyminen. Ja hyvä nimi se olikin. Taidatkos sen parempaa nimeä raakkujalle keksiä!

Raakku oppi siis syömään oranssista leikkilusikasta. Lusikka piti työntää uskomattoman syvälle, ennen kuin se hotki ruoan. Se oppi syömään liiankin hyvin. Aina, kun se näki jonkun liikkuvan ympärillään, avautui nokka apposen auki ja vaativainen ääntely tehosti vaatimusta. Sitä ääntelyä ei voinut kutsua piipitykseksi eikä raakkumiseksi, jotain siltä väliltä. Mutta se tyytyväinen hotkimisääni siihen yhdistetyn piipityksen tapaisen kanssa jäi ikuisesti mieleen. Suomen kielestä, niin paljon kuin siinä sanoja onkin, ei löydy tuota ääntelyä kuvaavaa sanaa. Harvempi pääsee seuraamaan linnunpojan kasvua vieressään kuten minä. Siksi syömisen ääntelyä kuvaava sanakin lienee jäänyt keksimättä.

Minä voisin sen oikeastaan nyt samalla keksiä. Olenhan kuunnellut sitä kaksi kuukautta. Minusta se kuulostaa vähän samalta kuin oopperalaulaja yrittäisi laulaa Pajatson aariaa samalla, kun osallistuu hampurilaisten ahmimiskilpailuun. Sanaan voisi siis yhdistää laulamisen ja ahmimisen. Miten olisi ahmilaulaa? Tai oikeastaan harakan tapauksessa olisi parempi ahmiraakkua. Tai hotkiraakkua. Siinä se on, ”hotkiraakkua”! Taas suomen kieli rikastui yhdellä sanalla. Kunpa saisi vielä viralliset kielenhuoltajat myötämielisiksi.

Raakun ahmimisinto meinasi koitua sille turmioksi. Naiset tyrkyttivät sille ruokaa joka äännähdyksestä, vaikka minä yritin tolkuttaa, että älkää herran tähden halkaisko lintua! Vetosin heitä kuvittelemaan, miten sen oma emo ruokkisi sitä. Yhdessä useiden sisarusten kanssa olisi suupalaa odotettavissa kenties kerran kahdessa tunnissa. Minun vetoomukseni kaikuivat hoivavietin valtaamien keinoemojen kuuroille korville. Toisen päivän iltana Raakku alkoi nuokkua, eikä syönyt enää mitään. Pelkäsin, että se kuolee yön aikana. Kuitenkin aamulla äänekäs ruoan pyytämisääni ilmoitti, että se oli taas kunnossa. Ilmeisesti paastottu ilta ja yö olivat tyhjentäneet sen. Tästä Raakun syöttäminen vähän järkiperäistyi, mutta vain vähän. Onneksi sen ruoan tarvekin kasvoi jokaisen eletyn päivän seurauksena.

Raakku vietti ensimmäisten elinviikkojensa päivät sananmukaisesti minun sängyssäni. Anne keksi tehdä sille pesän arkkupakastimen ritilälokerikosta. Pohjalle vain kerros kangasta ja päällimmäiseksi pesä heinistä, jotka on helppo vaihtaa. Kaikkien vauvojen tapaan sillä tuntui olevan suora putki nokasta takapuoleen. Se nostettiin päiväksi minun tehohoitosänkyyni kahdestakin syystä. Minä halusin seurata sen touhuja. Mutta oli siihen käytännön syykin. Minua hoitivat päivisin ”ulkopuoliset” hoitajat, vaikka eivät he minulle mitään ulkopuolisia olleet. Samalla, kun minua hoivattiin, hoidettiin ja syötettiin yksi linnunpoika.

(Kuva: Marja, Raakku ja minä )

Ensimmäinen kaksi kuukautta Raakun kanssa oli hauskaa aikaa. Osansa hauskuudesta tarjosi tietysti Raakku. Mutta vähän hauskuutta tarjosivat myös minun naishoitajani. He nimittäin pelkäsivät koskea Raakkuun. Kuinka kukaan voi pelätä nyrkin kokoista linnunpoikaa, joka sitä paitsi luottaa ihmiseen? Se oli minulle käsittämätöntä. Mutta minä olenkin 50-luvun lapsi, ja kaikenlaiset luontokappaleet olivat meille arkipäivää. Tämän ajan lapset ovat vielä kauempana luonnosta kuin minun ikäpolveni, vaikka olemme mekin siitä vieraantuneet, jos vertaamme vaikka 1800- lukuun.

Varsinkin nuorin hoitajani Marja pelkäsi koskea Raakkuun, kun se jo pariviikkoisena alkoi karkailla pesästään ja putosi tietenkin lattialle. Siinä olikin houkuttelu, ennen kuin Marjan sai tarttumaan lintuun sen verran, että sai nostettua sen takaisin pesään.

Parin viikon vanhana Raakku alkoi tosiaankin vilkkuluomiensa takaa katsella maailmaa sen näköisesti, että tuonne pitäisi päästä. Välillä se katseli minua tutkivasti. Olin varmaan sen pikku mielessä omituinen otus. Aina samassa asennossa, naamassa jotain kiiltävää, josta lähti pitkä, vähän heiluva käärme ja toinen ohuempi, läpinäkyvä mato, jonka ruokahalu näytti loputtomalta, koska se nieli ruokaa koko ajan. Tässä vaiheessa Anne oli jo sen emo, ainut ja oikea. Minä en varmaan ollut sen pikkuaivoissa sen isä vaan outo kummajainen, jota piti ehdottomasti päästä tutkimaan lähempää.

(kuva: Ohops! Anteeksi, ei ollut tarkoitus)

Tuossa vaiheessa jo katsoin kadehtien linnun ja ihmisen välistä rakkautta, kun Anne ja Raakku lepertelivät toisilleen. Siinä äiti ja lapsi kommunikoivat keskenään. Jos joku väittää, ettei harakka ja ihminen osaa keskustella keskenään, hän ei tiedä, mistä puhuu. Eikä harakka suinkaan raaku tai räkätä, vaan jokeltelee kuin pieni vauva, ja väliin ”puhuu” hellästi tuijottaen emoaan silmiin, kun tämä vie sen kädellä lähelle kasvojaan. Tuo puhua-verbi oli pakko taas laittaa lainausmerkkeihin, koska en keksi mitään sitä kuvaavaa sanaa. Se on tavattoman hellä, täynnä varauksetonta rakkautta oleva ääni, aivan eri kuin sen tavanomainen jokeltelu. Jos yrittäisin kuvata sitä kuiskauksen, kissan kehräyksen ja koiran tyytyväisen urahduksen välimuodoksi, en tekisi tuolle äänelle oikeutta. Jonkinlaista hellää kurkkuääntä se on. Sitä oikein kuvaavia sanoja ei ole olemassa. Mutta en rasita teitä yrittämällä taas keksiä uutta verbiä. Kyllä yksi uusiosana tarinaa kohti saa riittää. Kukaan muu kuin Anne ei ole koskaan saanut noita linnun rakkauden osoituksia. Kai luonnossakin vain oma emo saa niitä.

Se oli ehkä ollut meillä sen pari viikkoa, kun vahingossa putkahti ulos ritilän nurkkaraosta, joka oli vähän muita suurempi. Siitä lähtien se valveilla ollessaan yritti aina löytää sen saman raon. Kun sen pikkuruiseen pääkoppaan ei paljon mahdu suuren nokan lisäksi, vei siltä kauan löytää sama rako uudestaan. Se saattoi yrittää kymmenenkin minuuttia viereisestä raosta älyämättä, että ihan vieressä olisi se isompi rako. Mutta se ei antanut periksi. Otti enemmän vauhtia ja yritti uudestaan. Lopulta sinnikästä lintua onnisti. Joko vahingossa tai kenties tarkoituksella se luiskahti tangon isomman raon puolelle ja oli ulkona. Se ei suinkaan oppinut käyttämään tuota isompaa rakoa, vaan samoihin aikoihin se puolivahingossa onnistui siipiään räpytellen hyppäämään korin reunalle. Sen se oppi kerralla. Tuosta päivästä sitä ei saanut enää pysymään korissa, jos se ei itse halunnut.

Alkoi kenties hauskin ajanjakso Raakun kanssa. Se oli seuraavat viikot vapaana sängyssäni. Alkoivat lentoharjoitukset, siipien vinha räpyttely, mikä viilensi hellepäivinä siinä kuin paraskin tuuletin. Välillä se otti ihan oikeita lentoharjoituksia. Lähtöpaikka oli pystyssä oleva polveni. Laskeutumispaikan virkaa sai tehdä pääni, useimmiten kasvoni. Se ei ollut kuitenkaan kivuliasta, kuten helposti luulisi. Päinvastoin, sanoisin kokemusta mieluummin miellyttäväksi. Aikuinenkin harakka painaa vajaa 200 grammaa. Raakun riukukintut olivat uskomattoman pehmeät ja lämpimät. En tiedä, johtuiko jalkojen pehmeys varpaiden epämuotoisuudesta, siitä, ettei se pysty puristamaan, mutta jalkojen lämpimyyteen löytyi vastaus netistä. Linnun ruumiinlämpö on pari astetta korkeampi kuin ihmisen. Laskeuduttuaan päähäni se pomppii siipiään räpytellen takaisin polven päälle. Uusi lentoon lähtö ja laskeutuminen. Näytti, että lentämään se ainakin oppisi. Harakat eivät ole kovin pitkäjänteisiä harjoittelijoita. Muutaman minuutin päästä se jo puuhasteli jotain muuta. Niiden muutamien viikkojen aikana sain etuoikeuden toimia ”villin” luontokappaleen harjoituskiitoratana. Terveenä olisin jäänyt tuota kokemusta paitsi.

(kuva: No missä se pöntön reikä on? )

Tähän Raakun kanssa yhteiseloon liittyi muuan seikka. Sen käymäläkulttuuri oli lintujen tapaan kehittymätöntä. Siksi minut oli vuorattava jollakin. Anne keksi ostaa muovipinnoitettuja kertakäyttöisiä pöytäliinoja. Oli hellekesä, ja liinan alla tuli kuuma, vaikka ilmalämpöpumppu viilensikin. Tunnin jälkeen oli pakko jäähdytellä. Liekö siitä johtunut, että joskus kävi vahinko. Useamman kerran paitani, housuni tai käteni sai valkoisen merkkauksen. Eniten hilpeyttä herätti kerta, kun se peruutti korvaani ja ruikkasi suoraan korvakäytävääni. Myös hiukseni saivat joskus tehdä tuttavuutta jonkun lämpimän ja löysän kanssa.

Oma lukunsa olivat päivittäiset puheharjoitukset. Kun se oli jokeltelupäällä, yritin keskustella sen kanssa. Usein se onnistui erinomaisesti, vaikka en fyysisesti puhukaan, vaan kommunikaattorini puhuu tekstin. Parhaimmilla kerroilla se jopa tuntui älyävän, että koneen kuvaruudulla ja katosta kuuluvalla äänellä oli joku yhteys. Olisi naurattanut, kun minä toistin koko ajan samaa lausetta: ”Raakku joo, mitä höpöttelet, joo joo?” Se tuijotti kuvaruutua ja vastasi, yhä uudestaan ja uudestaan. Toistelin joo – sanaa mahdollisimman paljon, että se oppisi edes yhden sanan ”isältään”. Välillä se yritti selvästi matkia ihmistä. Sen ”puheen” rytmi oli sama kuin ihmisen. Jos sitä olisi kuunnellut riittävän kaukaa, olisi sitä aivan hyvin voinut luulla ihmisen puheeksi. Muutaman kerran sain sen sanomaan ”joo”. Tällä ei ole kuitenkaan muita todistajia. Olen saanut vain hyväntahtoista nyökyttelyä väitteelleni.

(kuva: vähän isompana myös kenkiä piilottelu kiinnosti)

Piilottelu oli sen mielipuuhaa. Se puuhastelee koko ajan jotain silloin, kun ei nuku tai haukottele. Niin, luitte aivan oikein, linnutkin haukottelevat. Raakku onkin kova haukottelemaan. Se on jotenkin huvittavan ja samaan aikaan säälittävän näköinen haukotellessaan. Voitte itsekin todeta sen, jos onnistun kytkemään tarinaan yhden videon pätkän. Silloin nuorempana Anne antoi sille useampia leikkikaluja. Sillä oli esimerkiksi pieni muovinen leikkiomena, jossa oli vihreä lehti, sen mielilelu. Sillä oli myös oma ruisku ja ruokintaletkun pätkä. Ne sille oli pakko antaa, kun se välttämättä halusi osallistua peg-letkuruokintaani. Kutsuinkin sitä välillä ”apuhoitajaksi”, joka tosin aiheutti hoitajilleni mieluummin harmaita hiuksia, kuin oli avuksi.

Milloin ei syönyt, nukkunut, tehnyt lentoharjoituksia tai jokellellut, raakku keskittyi tavaroiden piilotteluun. Mielipiilo oli minun oikean korvani juuri. Myös hiukseni oli hyvä piilo. Kun se oppi joskus puolitoista kuukautisena itse syömään, alkoi myös ruoan piilottelu. Sillä oli ruokaa yllin kyllin, ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin älysimme, ettei se niellyt kaikkea ruokaa, vaan piilotti kupuunsa. Sitten se meni pääni taakse ja alkoi puuhastella jotain. Tunsin, että hiuksiani järjesteltiin kuten niin monta kertaa aiemmin. Tällä kertaa ei päänahastani löytynyt paperisilppua, leikkiomenaa tai mitään muutakaan aiemmin tuttua. Siellä oli katkarapu ja jauhelihaa. Siitä alkaen piti aina tarkistaa, ettei ruokaa ollut päänahassa sen puuhastelujen jäljiltä. Muita piilopaikkoja olivat tietysti peiton alus, paperien alus, sen oma pesä. Jopa hengitysletkua se välillä piti niin hyvänä piilona, että kätki sen alle ruokaa tai esineitä.

Myös papereita se oli kova kuljettelemaan. Yleensä se halusi tuoda ne minulle. Kerrankin se onnistui asettelemaan talouspaperiarkin niin taitavasti kasvoilleni, että en myöskään nähnyt kommunikaattoriani. En siis voinut pyytää apua Annelta, joka puuhaili keittiössä. Pian Anne huomasi, että apuhoitajani oli peittänyt kasvoni paperilla. Usein se raahasi kokonaista talouspaperirullaa kasvojeni eteen. Oli hauska seurata sen ähellystä. Joskus se sai rullan raahattua, joskus homma jäi kesken, kun äkkiä löytyi jotakin kiinnostavampaa puuhasteltavaa. Kuten aiemmin totesin, harakat eivät ole kovin pitkäjänteisiä.

Yhdessä asiassa Raakku oli hämmästyttävän tunnontarkka. Aina ensimmäiseksi pesästä pompattuaan se hyppäsi pääni taakse ja uskomattoman nopeasti ja taitavasti sieppasi otsassani pehmikkeenä maskin takia olevan valkoisen lapun. Sitten seurasi lapun piilotusta useimmiten oikean korvani taakse. Otsalappujen kulutus olisi ollut melkoinen, ellei Raakun piilojen keksiminen olisi ollut niin helppoa.

Harakkaa väitetään mieltyneeksi kaikkeen kiiltävään. Raakku on osoittanut monta kertaa, että väitteessä on vinha perä. Kun se oli jo vähän isompi ja alkoi pysyä Annen olkapäällä, olisi se ollut siinä aamusta iltaan. Siinä kiinnostus kiiltävään sai sen yrittämään korvarenkaiden irrottamista. Se olikin taitava siinä touhussa. Kerran kävi niin, että Anne huomasi toisen korvarenkaan kiven kadonneen. Oletimme sen pudonneen ja kadonneen iäksi. Seuraavan päivänä raakku siirteli talouspaperia pesässään, ja paperin alta tuli näkyviin kadonnut kivi. Siitä lähtien Anne joutui jättämään korvakorut suosiolla pois. Minä totesin, että Raakku olisi hyvä koruvaras lentämään opittuaan. Paitsi, että laskeutuisi korvarenkaallisten ihmisten olkapäälle, voisi se lentää Joensuun keskustaan ja pujahtaa johonkin koruliikkeeseen asiakkaan perässä. Koska linnusta syntyisi melkoinen hämminki, voisi se rauhassa siepata jonkun korun jopa niin, ettei kukaan huomaa. Sitten vain lentää vaapottelisi kohti Utraa ja ikiomaa pesäänsä. Se voisi tehdä tuollaisen ”keikan” kerran päivässä. Kohta Utraan avattaisiin uusi koruliike, joka myisi tavaraa puoli-ilmaiseksi. Siinä olisi Joensuun poliisilla diplomitehtävä ottaa kiinni rikollinen. Epäilen, ettei se ilman Sherlock Holmesin tai Hercule Poirotin kaltaista etsiväneroa edes onnistuisi.

Koitti vihdoin päivä, jolloin minun ja Raakun vartioimaton yhteiselo päättyi. Se oli jo aiemmin alkanut tuntea kiinnostusta ihokarvojen poistoon. Kerran se oli jopa nokkinut oikean kulmakarvani alla olevan ihon verille yrittäessään ”nyppiä” kulmakarvoja irti. Harakan nokka on veitsenterävä, eikä sen tarvitse edes kovasti nokkaista, kun iho on rikki. Harakka on luonnossa peto, joka voi tappaa nokallaan jopa rotan. Minä liikuntakyvyttömänä olin täysin sen ”oivallusten” armoilla. Vaikkei se koskaan varmaan tarkoituksella aikonut satuttaa minua, teki sen nyt jo lähes aikuisen linnun koko jo veitsenterävä nokka oloni epävarmaksi. Pienempänä olin oppinut luottamaan siihen täysin. Vaikka se mielellään nukkui aivan kasvojeni edessä, ei se koskaan yrittänyt nokkia minua. Silmiä saattoi pitää huoletta auki, vaikka se tarkasteli kasvojani viiden senttimetrin päästä. Nyt jotakin oli peruuttamattomasti muuttunut. Siitä oli tulossa aikuinen harakka.

Elettiin elokuun puolta väliä. Raakku oli ollut meillä jo yli kaksi kuukautta. Eräänä iltapäivänä Anne loikoili vieressäni omassa sängyssään. Tasainen hengitys paljasti hänen nukahtaneen. Raakku oli ylhäällä orrellaan. Minä kirjoittelin kommunikaattorillani silmälasit nenälläni. Äkkiä Raakku pyrähti orreltaan naamalleni tavalliseen tapaansa, pyörähti pääni taakse ja sieppasi lappua otsaltani, mutta ei vetänytkään sitä tällä kertaa kokonaan pois. Lappu jäi roikkumaan toisen silmäni eteen. Kommunikaattorini katseohjaus ei toimi yhdellä silmällä. Olin täydellisen avuton, kykenemätön edes pyytämään apua. Seuraavaksi se hyppäsi kasvojeni eteen ja alkoi jokellella. Kun minä en sattuneesta syystä kyennyt vastaamaan, se kyllästyi pian, ja alkoi katsella oikeaa kulmakarvaa ”sillä silmällä”. Tiesin jo ennakkoon, mitä oli tulossa. Suljin silmäni.

Ensimmäinen isku kävi kipeästi. Tunsin, miten lämmin veri valui poskelleni. Se iski useita kertoja, ja tunsin, miten verinoro vuolastui. Kai se jotenkin hämmentyi vuotavasta verestä, koska siirtyi pääni toiselle puolelle ja huomasi poskessani olevat partakarvat. Seurasi muutama kipeä isku vasempaan poskeen, ja tunsin, kuinka verta alkoi vuotaa kaulalleni. Tästä Raakku hämmentyi vielä enemmän. Se hyppäsi pääni taakse ja alkoi räkättää kovaäänisesti, mitä se ei koskaan tehnyt, ellei ollut joku hätä. Kai se omalla yksinkertaisella tavallaan tajusi, että nyt tuli tehtyä ”töröntöitä”. Siihen räkätykseen Anne heräsi, ja tilanne laukesi. Minut hoidettiin, ja vaikka iskut olivat tehneet kipeää, ei muutaman päivän jälkeen huomannut enää mitään jälkiä runtelusta.

Hämmästyttävää kyllä, en ollut Raakulle vihainen. Minä rakastin sitä yhtä paljon kuin ennenkin. Ymmärrän, että se on vain luontokappale, joka ei ymmärrä hyvästä ja pahasta, ja meidän on opittava hyväksymään se sellaisena. Olen ymmärtänyt viime vuosina olevani elämän koulussa. Olen jäänyt luokalleni nöyrtymisessä. Siksi minun on opiskeltava sitä. Tuo Raakun antama oppitunti palveli korkeampaa tarkoitusta. Se oli yhdellä tunnilla minun opettajani. Tunnin aiheena oli tällä kertaa, miltä tuntuu olla täydellisen avuttomana niinkin mitättömän olennon runtelemana - ja antaa anteeksi.

Tuo päivä muutti kuitenkin viattomuuden ajan minun ja Raakun suhteessa. Se oli vain pieni petolintu, ”pikku dinosaurus”, kuten lintujen väitetään olevan. Siitä päivässä piti jonkun olla vahtimassa, jos Raakku oli sängylläni.

(kuva: Raakku välillä emon pään päällä)

Raakun elämä muuttui vielä enemmän kuin minun. Sitä alettiin totuttaa ulkoelämään. Alussa se pelkäsi niin paljon, ettei suostunut lähtemään Annen olkapäältä tai kädeltä mihinkään. Oli mustaherukkojen keruuaika. Raakku oli Annen kaverina marjan keruussa. Sekin keräsi marjoja, ei kuitenkaan astiaan, vaan mahaansa tai kupuunsa. Sitten se lähti piilottamaan kuvussaan olevia marjoja kukkapenkkiin. Se jaksoi keskittyä marjankeruuseen korkeintaan puoli tuntia. Sitten se lähti esimerkiksi ”kitkemään” kukkapenkkiä. Kyytiä eivät saaneet niinkään rikkaruohot vaan kukat. Se osoitti olevansa salamannopea hyönteissieppari, suoraan ilmasta. Kerran Anne sai seurata, kun se sieppasi ampiaisen ilmasta. Sitä se ei suinkaan niellyt, vaan purki sen maassa ihan pieniksi osiksi, ja vasta sitten söi osan. Varmaan harakalla on jo geeneissään informaatio, kuinka menetellä pistävien hyönteisten kanssa.

Kasvihuoneessa se oli myös Annen kaverina. Kun Anne puuhasteli omia töitään, teki Raakku omia askareitaan. Se saattoi esimerkiksi etsiä matoja. Muutaman se saattoi syödäkin, mutta enimmäkseen se piilotti niitä – maahan. Onnekas mato, joka luuli jo loppunsa tulleen, kun terävä nokka sieppasi sen mullasta, huomasi vain tulleensa siirretyksi metrin verran eri paikkaan. Raakku ei todellakaan pitänyt erityisemmin madoista. Huomasimme sen jo kahden viikon jälkeen, kun Anne toi kompostista löytämiään matoja. Se kyllä söi ne. Kului minuutti, ja se oksensi kiemurtelevat madot sängylleni. Sen jälkeen se oli ripulilla loppupäivän.

Yöt Raakku vietti alusta asti nukkumapesässään, joka ensimmäisestä yöstä alkaen oli pärekori, jonka pohjalla oli heiniä. Yöksi Anne laittoi korin päälle kankaan, joka ylsi vähän kantorivan ohi niin, että lintu pääsi halutessaan pois ja takaisin. Peitetty alue muodosti turvallisen, pimeän pesäkolon. Kori oli eteisen arkkupakastimen päällä. Viereisen matalan jääkaapin päällä oli sen päiväpesä, aiemmin mainittu pakastimen ritilälokerikko.

Kun Raakku kerran oppi tämän yöjärjestyksen, se oli täydellisen pedantti järjestelyjen suhteen. Kaiken piti olla täsmälleen samalla tavalla. Korien piti olla täsmälleen samoilla paikoilla, jopa täsmälleen samoissa asennoissa. Ensimmäisen kerran, kun Anne yritti ottaa pesuun ulosteisiin tahriintuneen yövaatteen, ja laittoi tilalle toisen kankaan, säntäili Raakku hätääntyneenä ympäri eteistä. Vaikka kangas muistutti sen omaa kangasta, ei se kelvannut. Ei auttanut muu kuin laittaa entinen, likainen kangas. Jälleen oli kaikki hyvin. Annen on pitänyt pestä yövaate siitä lähtien päivän aikana, kun Raakku on poissa yöpesästään.

Erään kerran taas, kun se ei suostunut menemään yöpesäänsä, ei Anne keksinyt, mikä oli vialla. Kaikki oli täsmälleen samoin kuin aina ennenkin, korit samassa asennossa, sama vaate juuri samalla tavalla. Silti joku oli vialla. Myöhemmin illalla Anne tuli vahingossa pöyhäisseeksi heiniä. Ne pöllysivät pahasti. Siinä siis syy. Meillä oli kyllä toinen paali heiniä jossain ulkorakennuksen kätköissä. Kello oli jo kymmenen illalla, eikä Anne viitsinyt lähteä enää etsimään paalia, etenkin kun ei ollut varma, missä se oli. Niinpä hän laittoi pesän pohjalle sanomalehteä ja päällimmäiseksi talouspaperia. Ne eivät kelvanneet, vaan Raakku kökötti päiväkorinsa reunalla koko yön. Ihme kyllä, se ei kelpuuttanut päiväpesäänsä yönukkumiseen, vaikka nukkui siinä päivällä. Ehkä siksi, ettei sen pohjalla ollut enää tuossa vaiheessa heiniä. Mutta mikäli olen yhtään oppinut harakan aivoituksia ymmärtämään, ei se ollut todellinen syy. Todellinen syy saattoi olla, että vain yöpesä kelpasi klo 20 jälkeen!

Tuossa vaiheessa se ei osannut lentää, vaan pomppi maata pitkin. Miten se olisi oppinut, kun sen emokaan ei lentänyt. Varmaan emon esimerkki on tärkeä lintujen lentotaidon kehittymisessä. Olin lukenut netistä, että harakan poikaset oppivat lentämään jo kolme – neljä – viikkoisina, vaikka emo vielä ruokkiikin niitä vähän aikaa. Harjoiteltuaan ulkona oloa Annen kanssa viikon verran, Raakku jätettiin jo yksin ulos – kaiken uhallakin. Emme halunneet sen jäävän lentokyvyttömäksi loppuelämäkseen. Anne piti kuitenkin umpieteisen ovea raollaan koko ajan aina syyskuun loppuun saakka, jotta se vaaran uhatessa pääsi turvaan pesäänsä.

Niin alkoi Raakun päivittäinen omatoiminen ulkoelämä. Päiväohjelma oli yksinkertainen. Anne avasi eteisen oven raolleen klo seitsemän aamulla. Raakku sai mennä ja tulla, miten halusi. Kun pääsi ulkoilmaelämän makuun, se ei yleensä aikaillut lähdön kanssa. Sen sijaan halusi hyvissä ajoin ennen pimeää takaisin pesäänsä. Päivisin se ei käynyt edes syömässä tai juomassa pesässään, vaan hommasi itse ruokansa ja juomansa ulkoa.

(kuva: Raakku sai oman orren makuuhuoneeseeni)

Varpaidensa epämuodostuneisuuden se oppi ajan oloon kompensoimaan. Vaikka ei alussa pysynyt edes pystyssä, vaan kyyhötti ”kyynärpäidensä” varassa. Ja kaatui heti nokalleen, kun yritti kävellä. Päivä päivältä jalat vahvistuivat. Kohta se jo pomppi kuin terveet kuunaan. Pian se jo pysyi kapealla orrellakin. Kun se vain oppisi lentämään, se kyllä pärjäisi.

Pian ulkoilmaelämän alettua, alkoi Raakku muuttua. Sen värit alkoivat kirkastua, musta muuttui mustemmaksi, harmaa kirkkaan valkoiseksi. Sen koko höyhenistö pöyhistyi, pääkin muuttui erinäköiseksi. Pyrstö kasvoi koko ajan pituutta, samoin siipisulat. Se alkoi koko ajan muistuttaa enemmän meidän pihassamme pyöriviä sisariaan ja emoaan, siis harakka-emoaan. Raakku oli selvästi tulossa aikuiseksi. Vaikka oli jäljessä sisaristaan, se otti niitä vähän kerrassaan kiinni.

Syyskuussa Raakku oli kaverina perunan nostossa. Se oli ollut Annen jalkojen välissä, kun kuokan kanssa oli pikku hiljaa edetty. Jonkun perunankin se itse nosti; vei tosin omiin piiloihinsa. Kuten ennenkin, sai Anne nostaa loput perunat ilman apumiestään. Sen mielenkiinto lopahti puolessa tunnissa, ja se siirtyi omiin askareisiinsa.

Kun Raakku aloitti itsenäisen ulkoilmaelämän elokuun loppupuolelta, on sillä ehtinyt olin monennäköistä ystävää. Ensimmäinen ja yllättävin oli kymmenvuotias kissamme Tipsu. Se on iso uros, painaa lähemmäs 8 kiloa. Siksi sen ja alle 200 grammaa painavan Raakun ystävyys vähän oudoksutti, ennen kaikkea arvelutti. Nyt olisi ollut ensimmäinen kerta, kun Raakun olisi voinut popsia suihinsa kenenkään estämättä. Mutta sitä Tipsu ei tehnyt. Se on aina ollut omituisen helläluontoinen kissaksi. Ja olivat ne toki nähneet toisensa sisällä lukuisia kertoja. Ehkä se älysi pienillä kissanaivoillaan, että nyt oltiin tuon räkättäjän kanssa samaa perhettä.

Ne viettivätkin usein aikaa yhdessä pihalla. Varmaan ohikulkijat ovat hieraisseet silmiään monta kertaa nähdessään harakan ja kissan vierekkäin sulassa sovussa, tai harakan pomppivan kissan perässä. Jo ihan ensimmäisenä itsenäisenä ulkoilupäivänä Raakku katosi pihalta. Anne meni kuistille huutelemaan Raakkua. Olisi kuulemma naurattanut, kun ensin talon takaa tuli kissa, ja perässä pomppi harakka.

Ehkä Raakku haki turvaa Tipsusta samassa pihassa asustelevia sisariaan vastaan. Ne ovat monta kertaa käyneet Raakun kimppuun, onneksi yksi kerrallaan. Kun Anne ensimmäisen kerran meni väliin tappeluun, oli Raakku alla siivet levällään, ja näytti olevan saavana osapuolena. Kuitenkin, kun sisar pakeni, huomasi Anne Raakun nokan olevan täynnä höyheniä. Jos oli Raakkua höykytetty, oli sisarkin saanut osansa. Ehkä pihaharakkamme pitävät Raakkua reviirilleen tunkeutuneena vieraana harakkana. Eräs seikka kuitenkin puhuu tätä vastaan. Sen emo ei ole koskaan käynyt Raakun kimppuun, vaan on katsellut näitä välienselvittelyjä sivusta. Onpa Anne yllättänyt Raakun ja emonsa (siis biologisen) seurustelemastakin kaikessa rauhassa. Kaikesta päätellen ne siis tunnistavat toisensa, ja Raakkukin on kyennyt jo antamaan hylkäämisensä anteeksi. Emo on nimittäin ollut tähän saakka helppo erottaa poikasista kokoeron perusteella.

Eräänä aamuna, joku viikko takaperin, Anne avasi pikkueteisen oven tavalliseen tapaansa. Syödessään aamupalaa hän pani merkille, ettei Raakku ilmestynytkään pihalle kuten tavallisesti. Hän meni tarkistamaan, mikä oli hätänä. Pikkueteisessä oli neljä samankokoista harakkaa. Kolme niistä pakeni, yksi jäi, Raakku. Ilmeisesti Raakun kaikki sisaret olivat tulleet ”kylään” Raakun hyvien pöperöiden houkuttelemina. Nauroinkin Annelle, että ilmeisesti pienokaisemme on tulossa murkkuikään, koska alkaa tuoda kavereitaan kotiin.

On Raakulla ollut kesän mittaan erikoisempiakin ystäviä. Useita kertoja se on tavattu pikkusiilin seurasta ja pari kertaa keskenkasvuisen rusakon. Yhteiselo näytti sujuvan sopuisasti molempien kanssa. En tiedä, miten täysin villit harakat tulevat toimeen mainittujen otusten kanssa. Ainakaan siilillä ei luulisi olevan hätää. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, vain huuhkaja on todellinen uhka siilille – tietysti autojen lisäksi. Erikoinen vieras Raakulla oli myös noin viikko sitten: talitintti. Syömässä Raakun pöperöitä Raakun katsoessa vieressä ulkoeteisessä.

(kuva: Raakulla on komeat harakan värit)

Kun kirjoittelen tämän tarinan viimeisiä rivejä, on lokakuu jo pitkällä. Raakku on ollut meillä yli neljä kuukautta. Se on nyt komea lintu sinisen mustine siipineen, kirkkaan valkoisine rintoineen, komeine pyrstöineen ja uljaine nokkineen. Poissa on aiempi vähän nukkavieru olemus, poissa pyrstön ja siipisulkien epämääräinen hapsotus. Raakku lentää jo, eikä sitä erota pihamme muista harakoista kuin siitä, että se tulee Annen kutsusta luo. Ja tietysti siitä, että illan alkaessa hämärtyä se ilmestyy keittiön ikkunalaudalle merkiksi siitä, että sen on päästävä sisään. Vaikka viettääkin yöt sisällä, ei se nuku enää pesässään vaan orrellaan tai päiväkorin reunalla.

Alkuun Raakun lentämään oppiminen näytti toivottomalta. Kun oli saanut olla vapaana ulkona kuukauden päivät, oli se jo kehittynyt huimasti. 5.10. se lensi jo terassin kaiteelta ulkorakennuksen taakse, kun säikähti terassin ovesta ulos tulevaa hoitajaani Tiinaa. Lentomatka oli peräti 50 metriä. Ja seuraavana päivänä se oli lentänyt peräti naapurin puolelle puuhun, kun Anne oli antanut sille luunapin nokkaan. Oli ottanut Annea kädestä nokalla kiinni ja kuulemma oikein vääntänyt ihoa. Raakku oli ollut puussa murjottamassa pari tuntia, ennen kuin antoi anteeksi ja lensi takaisin pihaamme. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Anne napautti lintua.

Tuosta ensimmäisestä puuhun laskeutumisesta se oppi puuhun laskeutumisen jalon taidon. Nyt se vierailee entisessä pesäkuusessaan siinä kuin sisaruksensa. Vielä se ei toki lennä yhtä hyvin kuin ne. Anne nauroikin eilen, että hän erottaa äänestä, lentääkö yli Raakku vai sisarensa. Sisaren lentäessä yli kuuluu vain nopea viuhahdus. Kun Raakku lentää, kuuluu ”räp räp”, vähän kuin helikopteri. Mutta joka päivä se lentää edellistä paremmin.

Hassua on, ettemme tiedä, onko Raakku tyttö vai poika. Minä olen pitänyt aina sitä poikana lähinnä sen omasta mielestäni pitkän pyrstön ja nuoruuden ilkikurisuuden takia. Uroksen pyrstön pitäisi olla vielä vähän pitempi kuin naaraan. Luulen kuitenkin, ettei edes lintupongarin ole helppo erottaa uros- ja naarasharakkaa. Muutama päivä sitten Anne sanoi nähneensä pihallamme vielä pitempipyrstöisen harakan, ilmeisesti Raakun sisaruksia.

(Kuva: Maailman turvallisin paikka on emon olkapäällä, kuvaus: Arttu Kokkonen , Joensuu )

Jos Raakku onkin tyttö, voimme odottaa keväällä perheen lisäystä. Kenties sen pesässä ulkoeteisessä nököttää viisi munaa ja meistä tulee ”isovanhempia”. Vai käykö niin, että Raakku rakastuttuaan ”muuttaa pois kotoa” ja alkaa elää normaalia harakan elämää ja tekee pesänsä puuhun? Mene tiedä. Kumpikin vaihtoehto käy. Soisin ehkä mieluummin sen pesivän puussa. On se sielläkin meidän ilonamme. Harakka on paikkalintu, eikä muuta varmaan pihastamme mihinkään.

Harakkaa pidetään suomalaisessa kansanperinteessä ”pirun lintuna” ja epäonnen tuojana. Jos mies lähti aamulla metsälle tai kalalle, ja ensimmäinen vastaantulija oli harakka tai kuului harakan räkätys, kannatti kääntyä takaisin. Saalista ei olisi luvassa. Kenties harakan räkätys, joka kuulostaa kieltämättä pilkalliselta, on näiden uskomusten takana. Joissain toisissa kulttuureissa harakka on taas hyvän onnen tuoja.

Maailmanlaajuisesti lintuja on pidetty sanansaattajina, viestintuojina. Vanha kansa uskoi, että linnun ikkunaan lentäminen tietää kuolemaa. Mitä merkitsee, kun lintu muuttaa kokonaan taloksi? Onko Raakku minun kuoleman enkelini? Olen ajatellut, että jos Raakku oppii lentämään ja muuttaa pois pihastamme, silloin minunkin sieluni lähtee lentää vaapottamaan kohti toisia maailmoja. Samalla tavalla haparoiden kuin Raakku, ja ihmekös tuo, jos sielu mennessään vähän vaapottaa. Kuolemista on vähän vaikeaa harjoitella etukäteen, kuten Raakku lentämistään.

Kenties se kuitenkin jää pihaharakaksi loppuelämäkseen, ja on ilonamme vielä kauan.

Mutta jos se on minun kuoleman enkelini, sitten sekin lähtee. Yhdessä lentää liihotamme, se etsimään uutta reviiriä, minä omaan paratiisiini, missä on koskemattomia erämaita, koskia ja kelopuita, missä tulistella. Kenties Raakku sitten aikanaan lehahtaa samoille tulille. Laskeutuu olkapäälle ja ilmoittaa kovaäänisesti, että nyt maistuisi makkaranpala.

(kuva: USA: n nykykolikoita, lähde Cepulina)

Raha on outo asia. Se on paperia, tunnistenauhoja, hologrammeja, kuvia, numeroita, kuvioita, signeerauksia. Se on kobolttia, kultaa, nikkeliä, tinaa, hopeaa, kuparia. Se on bittejä kyberavaruudessa, binäärikoodeja, ykkösiä ja nollia. Se on todellista ja satua, kosketeltavaa ja virtuaalista.

Raha on vielä paljon enemmän kuin edellä lueteltu. Sillä on myös yliluonnollinen puolensa. Mikään muu asia ei villitse kuten raha. Se riivaa ihmistä hulluuteen       saakka, saa tappamaan, sotimaan, myymään sielunsa. Raha on riitauttanut sukulaiset keskenään loppuelämäkseen, suvut sukupolviksi. Se on saanut pettämään ystävänsä, rakkaansa, isänmaansa. Se saa unohtamaan kaiken muun. Sitä kaivataan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, rakastetaan, vaikka se ei anna koskaan vastarakkautta.

Rahalla on omituinen taipumus vedota ihmisen alhaisimpiin tunteisiin: ahneuteen, itsekkyyteen, kateuteen, omistamisen haluun, kilpailuviettiin. Se houkuttelee huijaamaan, juonittelemaan valehtelemaan. En keksi yhtään positiivista vain rahan tuomaa tunnetta. Joku voi sanoa, että tuohan raha onnellisuutta. Ajatelkaa sitä riemua, kun lottovoitto osuu kohdalle, tai sitä turvallisuuden tunnetta, jota raha antaa. Tai sitä riemua, kun rikas antaa köyhälle rahaa tai tavaraa. Väitän kuitenkin, että kaksi ensimmäistä tunnetta on luonteeltaan itsekästä ja viimeinen ei johdu rahasta vaan antamisesta ja saamisesta.

Muistan vielä hyvin ajan, kun Suomi oli liittymässä Euroopan Unioniin. Monet uskonnolliset piirit pelottelivat, että EU on uudessa testamentissa, Johanneksen ilmestyksessä mainittu ilmestyskirjan peto. Minua se silloin nauratti. Jos minulla olisi ollut silloin sama järki kuin nyt, olisin lohkaissut jotain kyseenalaistavaa esimerkiksi helluntailaiselle äidilleni. Olisin kysynyt, että etkö ole huomannut, että peto on ollut täällä jo monta sataa vuotta, ja että sinä olet sen vallassa siinä kuin minäkin. Tällä olisin tarkoittanut juuri rahaa. Olen kuitenkin ollut aina kiltti äidilleni ja olen varonut haastamasta äitiäni uskontoon tai maailmankatsomukseen liittyvissä asioissa. En ole kai halunnut pahoittaa hänen mieltään.

Rahan historiaa

Niin kauan kuin ihminen on ollut olemassa, on hän käynyt kauppaa. Voisi kai tehdä sen oletuksen, että kulttuuriin kuuluu aina kaupankäynti. Kivikaudella se on ollut esineiden vaihtamista ruokaan tai toisiin esineisiin. Jossakin vaiheessa turkikset muodostuivat vaihdon välineiksi, varsinkin pohjoisilla leveysasteilla. Muistan lukeneeni joskus, että yksi ainut oravannahka merkitsi aikoinaan metsästäjälle kuukauden palkkaa. Suomen kielen sana ”raha” tarkoitti alun perin juuri oravannahkaa.

Metalliraha

Kun ihmiset asettuivat viljelemään maata, ja yhteiskunnat tulivat yhä monimutkaisemmiksi, tuli tarpeelliseksi kehittää kätevämpiä vaihdon välineitä. Metalliraha syntyi kuitenkin niinkin myöhään kuin noin 650 eaa. Lyydiassa. Toki metalleja oli käytetty vaihdon välineenä jo kauan, mutta vasta tuolloin keksittiin lyödä metalli kolikoksi, joka oli tietyn mallinen, jossa oli yhtenevät merkinnät, oli suurin piirtein saman painoinen, ja ennen kaikkea siihen oli lyöty sen arvo. On hyvä muistaa, että alussa raha tarkoitti myös painomittaa, kun se nykyisin on vain sopimuksenvarainen arvon mitta. Toisin sanoen aikoinaan tietyn kolikon arvo vastasi siihen käytetyn metallin arvoa.

Paperiraha

Paperirahan historia on taas mielestäni yllättävänkin pitkä, kun otetaan huomioon, että painokone keksittiin vasta 1400-luvulla. Setelillä on yli tuhatvuotinen historia. Kiinalaiset, jotka keksivät paperinkin, ottivat ensimmäisenä käyttöön ”muinaissetelin” 800-luvulla. Se oli suunnilleen A4: n kokoinen riisipaperiarkki, jota sattuvasti kutsuttiin ”lentäväksi rahaksi” sen keveyden takia. Painoihan esimerkiksi ruotsalainen kupariplootu 19 kiloa kappale. Ruotsissa seteliraha otettiin käyttöön 1600-luvulla ensimmäisenä Euroopassa. Setelit laskivat liikkeelle keskuspankit, jotka sitoutuivat antamaan seteleitä vastaan tietyn määrän arvometallia. Aluksi tuo arvometalli oli hopea, myöhemmin siirryttiin kultaan sen vakaamman arvon takia. Seteli on siis oikeastaan velkapaperi, jolla saattoi periä keskuspankista tietyn määrän arvometallia.

Alussa erilaisten setelien määrä oli melkoinen. Esimerkiksi USA: ssa oli lukuisia erilaisia setelikantoja 1800-luvulla. Rahaa, jonka arvosta ei ollut täyttä varmuutta, oli hankala käyttää. Asia korjautui, kun Abraham Lincolnin kaudella synnytettiin ”greenback”, vihreä dollarin seteli, joka alkoi yleistyä koko liittovaltiossa. 1900-luvulle tultaessa oli käytössä yksi ainoa setelikanta. Samantyyppinen on kehitys ollut muuallakin. Kirjavista setelikannoista on siirrytty valtakunnallisiin yhtenäisiin valuuttoihin, joiden liikkeelle laskijoina ovat olleet kansalliset keskuspankit. Sittemmin rahan laatuun kiinnitettiin yhä kasvavaa huomiota. Väärentämisen vaikeuttamiseksi seteleistä ja kolikoista tehtiin yhä monimutkaisempia ja niiden ulkonäköä muutettiin ja muutetaan aika ajoin.

Nykyaika

Maailman mahtavin keskuspankki Fed (Federal reserve system) eli Yhdysvaltain keskuspankki perustettiin 1913. Siihen kuuluu 12 alueellista keskuspankkia, presidentin valitsema ja senaatin hyväksymä johtokunta sekä avomarkkinakomitea. Tämä keskuspankki on muiden maailman keskuspankkien tapaan kuin valtio valtiossa. Liittovaltio ei suinkaan rahoita sen toimintaa, vaan keskuspankki rahoittaa liittovaltion toiminnan! Niin kuin kaikkialla muuallakin maailmassa, ovat Yhdysvaltain poliitikot luovuttaneet pankkiireille uskomattoman vallan. Seteleiden ja kolikoiden liikkeelle laskemisesta, toisin sanoen rahan määrästä, päättävät keskuspankit ja liittovaltio yhdessä. Se, miten mekanismi toimii, on mielenkiintoista. Käyn sen läpi kohta. Yhtään liioittelematta voi sanoa, että mekanismissa on kysymys rahan ja vallan liitosta. Raha ja valta ovat kuin kolikon kruunu ja klaava. Kun toinen on päällä, on toinen piilossa ja päinvastoin. Koskaan ne eivät ole yhtä aikaa näkyvissä, jottei rahan ja vallan suora liitto paljastuisi.

Rahan määrä

Nyt täytyi turvautua jo Wikipediaan. Se, miten paljon rahaa on liikkeellä maailmassa, on helppo vastata: kukaan ei tiedä. Asiaa vaikeuttaa vielä entisestään, että valtaosa maailman rahasta on virtuaalista, se on olemassa vain tietokoneiden näytöillä. On esitetty arvioita, että USA:ssa liikkeellä olevasta rahasta peräti 97 prosenttia olisi olemassa vain bitteinä kyberavaruudessa ja vain 3 prosenttia on ”oikeaa”, käsin kosketeltavaa rahaa. Jotta edes jotain lukuja rahan määrästä tulisi heitettyä, täytyy lainata historioitsija Niall Fergusonia. Hänen mukaansa maailman kokonaistuotanto, eli tavaroiden ja palveluiden tuotanto yhteensä, olisi ollut 47 000 miljardia dollaria vuonna 2006. Samaan aikaan maailman pörssien yhteenlaskettu arvo oli 51 000 miljardia. Kupla ei siis ollut tuolloin vielä paha reaalituotannon ja pörssiarvojen välillä, ”ainoastaan” 4 000 miljardia dollaria. Jotta osaisi edes vähän hahmottaa, millaisista summista on kyse, on Suomen valtion vuosibudjetti dollareissa noin 65 miljardia.

Mutta sitten seuraa huolestuttavia lukuja. Johdannaismarkkinoilla oli samaan aikaan 473 000 miljardia dollaria. Toisin sanoen rahaa, jota ei oikeasti ole olemassa, joka on vain ”höttörahaa” ex-europarlamentaarikko Esko Seppästä lainatakseni. Johdannainen eli johdannaissitoumus on instrumentti, jolla voidaan pelata jonkin toisen parametrin (muuttujan) arvoilla, esimerkiksi arvopapereiden, indeksien, valuuttojen, raaka-aineiden, metallien, ruuan jne.

Johdannaisiin sijoittaja pelaa esimerkiksi futuureilla, tulevilla arvoilla. Hän voi vaikka sijoittaa öljyyn tai vehnään tiettyyn tulevaisuuden ajankohtaan. Jos öljyn tai vehnän todellinen maailmanmarkkinahinta tuona tulevana ajankohtana on korkeampi kuin mihin sijoittaja sitoutui ennakkoon, on hän voittanut, jos alempi, on tullut niin sanotusti takkiin. Koska suursijoittajat eivät sijoita koskaan kaikkia muniaan samaan koriin, on heillä mahdollisuus yrittää vaikuttaa spekuloinnilla aiemmin tehdyn sijoituksen tuottoon. Se, miten paljon maailmantaloudessa ”pelataan” eri johdannaisten arvojen muuttamiseksi, on tavalliselle kansalle arvoitus, mutta mittavaa sen täytyy olla, kun muistetaan, että ainoana pontimena on ahneus.

Korkeimmillaan johdannaisten nimellisarvo oli kesällä 2008. Kansainvälinen järjestelypankki (BIS) arvioi niiden olleen 684 000 miljardia dollaria. Sitten iski maailmanlaajuinen lama amerikkalaisen Lehman Brothers -jättipankin kaaduttua. Siitä ollaan toki nousemassa, mutta tuskin ollaan vielä noissa ennätyslukemissa.

Miten rahaa tehdään?

Nyt päästään käsiksi mielenkiintoiseen prosessiin. Lyhyesti sanottuna: rahaa tehdään tyhjästä! Otetaan esimerkiksi edellä mainittu markkinaliberalismin mallimaa USA. Sanotaan, että liittovaltio tarvitsee vaikka 10 miljardia dollaria. Se ilmoittaa keskuspankille tarvitsevansa edellä mainitun summan lainaa ja painattaa tuon summan edestä valtion velkapapereita, bondeja eli obligaatioita. Keskuspankki Fed puolestaan painattaa toisenlaisia, virallisen näköisiä kuitteja, joita myös seteleiksi kutsutaan. Sitten valtio luovuttaa bondit ja saa niitä vastaan 10 miljardia painotuoreita seteleitä. Yleensä valtio tallettaa nuo rahat tililleen kaupalliseen pankkiin. Näin pankki on lisännyt talletuksiaan edellä mainitut 10 miljardia dollaria. Käytännössä noin suuret summat jakaantuvat useille kaupallisille pankeille. Mutta asioiden mallintamiseksi puhun vain yhdestä pankista.

Nyt alkaa pankkiirien bisnes. Paitsi diskonttokoron, määrää keskuspankki myös kassavarantovelvoitteen. Se on USA: ssa useimmissa talletusmuodoissa 10 prosenttia. Toisin sanoen pankin täytyy säilyttää tuosta summasta kassavarantona 1 miljardi. Loput 9 miljardia voi pankki laittaa kiertoon uusina luottoina kansalaisille tai yrityksille. Nyt seuraa ”suuri huijaus”. Pankki ei lainaakaan tuota kassaholvissa olevaa 9 miljardia, vaan ainoastaan sitoumuksia. Jos se lainaisi tuota todellista rahaa kassasta, ei rahan määrä kasvaisi. Nyt, kun se lainaa pelkkiä sitoumuksia kassavarantovelvoitteen puitteissa, syntyy uutta rahaa tyhjästä.

Otan esimerkin asian havainnollistamiseksi. Olet ottamassa 100 000 euron asuntolainan omakotitalon ostamiseksi. Tätä varten joudut allekirjoittamaan lainapaperin, jossa sitoudut maksamaan lainan takaisin korkoineen pankille tietyssä ajassa. Joudut lisäksi kiinnittämään omakotitalon lainan vakuudeksi, ja joudut kenties vielä hankkimaan lisätakauksia, esimerkiksi kaksi henkilötakaajaa. Mitä tässä prosessissa oikeasti tapahtuu? Ainakin sinä annat pankille konkreettisen vakuuden. Mitä pankki antaa sinulle? Ei mitään omaansa, pelkkää ilmaa! Aika raju väite, jota on pakko perustella.

Vuonna 1969 käytiin USA: ssa mielenkiintoinen oikeusprosessi, jossa pankki ja maksuvaikeuksiin joutunut asiakas olivat vastakkain. Koska asiakas ei ollut kyennyt sovitusti maksamaan talolainaansa, oli pankki irtisanonut lainasopimuksen ja kiinteistökiinnityksen perusteella aikoi nyt myydä talon pakkohuutokaupalla.

Asiakas teki kuitenkin epätavallisen liikkeen, haastoi pankin oikeuteen vedoten siihen, että lainasopimus oli laiton. Epäilen, että hän on kuitenkin tarvinnut tähän oivallukseen lakimiesten apua. Oikeudessa asiakas vetosi siihen, että ollakseen pätevä, vaatii sopimus vastikkeellisuutta. Asiakas oli kyllä antanut täysin vastikkeellisen sitoumuksen ja vielä kiinteistökiinnityksen, mutta pankki ei kyennyt osoittamaan antaneensa mitään. Oikeudessa pankkia edustanut pankinjohtaja Morgan joutui myöntämään, että Fed ja hänen pankkinsa ovat olemassa olevan pankkijärjestelmän mukaisesti luoneet lainasumman tyhjästä, eikä pankki ollut luovuttanut mitään omaansa. Liittovaltion tuomari totesi perusteluissaan, että vain Jumala voi luoda jotain tyhjästä. Pankki hävisi oikeusjutun, koska ei voinut osoittaa antaneensa asiakkaalleen mitään. Ymmärrettävästi pankki hautasi jutun mahdollisimman nopeasti ja vähin äänin, eikä valittanut ylempiin oikeusasteisiin, jolloin asia olisi tullut julkiseksi. Sitkeä asiakas sai pitää talonsa.

Tämän kaltainen oikeusprosessi jäi ainoaksi laatuaan maailmassa. Jos minulla olisi monta elämää, haluaisin kokeilla, miten kävisi Suomessa. Ottaisin älyttömän asuntolainan, enkä maksaisi erääkään. Kun asunto ulosmitattaisiin, haastaisin pankin oikeuteen sillä perusteella, ettei pankki oikeasti antanut minulle mitään, eikä silloin ole syntynyt velkasuhdettakaan. Epäilemättä tarvitsisin parhaat mahdolliset lakimiehet. Pankit eivät säästelisi rahaa yrittäessään osoittaa väitteeni vääräksi. En olisi haastanut ainoastaan yhtä pankkia vaan koko järjestelmän. Jos voittaisin, joutuisi pankkijärjestelmä kyseenalaiseksi. Siksi epäilenkin, että minulle tarjottaisiin hiljaista sopimista, jotta luopuisin kanteesta. Jos olisin kyllin sitkeä, saattaisin saada koko lainan anteeksi, jos lupaisin pitää turpani kiinni. Pankit eivät ottaisi riskiä, kun koko järjestelmä haastetaan. Epäilemättä koko taloudellinen ja poliittinen eliitti olisi minua vastassa. Ehkä minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Olisi joka tapauksessa hauska katsoa, millainen show siitä kehkeytyisi.

Palataan taas rahan luomisen järjestelmään. Pankilla oli tuo 9 miljardin ”kassa”, jolla se voi pelata. Se ei kuitenkaan luovuta oikeasti mitään omasta kassavarannostaan, vaan ainoastaan sitoumuksen. Toisin sanoen esimerkiksi pankkivekselin, jos maksu on menossa toiseen pankkiin, tai siirtämällä raha toisen pankin tilille tietokoneella. Parhaassa tapauksessa tuo ”raha” jää vielä samaan pankkiin. Mistä tuo raha siis tuli? Se raha syntyi vasta silloin, kun allekirjoitit lainapaperin. Ennen sitä rahaa ei ollut olemassakaan. Vasta velka synnytti tuon rahan. Tästä voimme johtaa rahan synnyttämisen teoreeman. Raha syntyy velasta, velka on rahaa ja raha on velkaa. Mitä enemmän on velkaa, sen enemmän rahaa ja päinvastoin. Eräs USA: n keskuspankin kuvernööri totesi jo vuonna 1941, että jos kaikki maailmassa maksaisivat velkansa, siis myös valtiot, ei yhtään seteliä enää olisi. Summa summarum: taskussasi oleva 20 euron seteli on velkapaperi. Joku on velkaa jollekin.

Näin järjestelmä toimii. Pankilla oli siis tuo 10 miljardin obligaatiolaina tilillään, josta on 10 prosentin kassavarantovelvoite, joten pankki voi laittaa kiertoon 9 miljardia. Koska kaltaisiasi lainan kysyjiä on pilvin pimein, ei se tuota pankille mitään ongelmia. Tuosta 9 miljardista syntyy taas 900 000 miljoonan kassavarantovelvoite, joten kiertoon voidaan laittaa taas 8,1 miljardia. Seuraavalla kierroksella 7,2 miljardia jne. Rahaa voidaan lisätä lähes loputtomiin. Kuitenkin käytännössä kerroin jää keskimäärin yhdeksään, eli valtion velkapapereiden synnyttämä 10 miljardin pääoma on kasvanut 90 miljardiin. Raha siis luotiin pankeissa tyhjästä, koska olemassa oleva pankkijärjestelmä ja kassavarantojärjestelmä sen mahdollistavat.

Rahan arvo

Mikä sitten antaa tyhjästä luodulle rahalle arvon? Tietenkin jo olemassa oleva raha, jolle on yhdessä sovittu rahan tietty nimellisarvo. Kuitenkin, kun rahan määrä lisääntyy, ja samaan aikaan kokonaistuotanto ei kasva, rahan arvo laskee. Toisin sanoen uusi raha syö jo olemassa olevan rahan arvoa. Tätä kutsutaan inflaatioksi. Nykyiseen rahan luomisen järjestelmään on inflaatio tavallaan sisäänkirjoitettu, koska uutta rahaa on koko ajan pakko tehdä, jotta järjestelmä toimisi.

On toinenkin inflaatiota aiheuttava tekijä, korko. Jo valtio joutuu maksamaan keskuspankille korkoa obligaatiolainastaan. Kun keskuspankit lainaavat rahaa liikepankeille, ne perivät vähän korkeampaa korkoa, ja nämä taas edelleen omilta asiakkailtaan vähän korkeampaa korkoa. Jokaisen on saatava oma siivunsa kakusta. Kysymys on eräänlaisesta pyramidipelistä, jossa etsitään lopullista maksumiestä. Ja löytyyhän se lopullinen maksumies, kun oikein etsitään! Se on se pelin alin rivi, köyhin, mutta myös lukumäärältään suurin. Kysymyksessä on siis tavallinen työtä tekevä veronmaksaja. Koska kysymyksessä on pyramidipelin alin rivi, he eivät voi ”diskontata” maksujaan enää keltään, kuten ylemmät rivit. Tästä on nyt tällä hetkelläkin kysymys, kun euron kriisi heiluttelee Eurooppaa. Kuka muukaan maksaisi pankkien ja sijoittajien uhkaamassa olevat tappiot kuin veronmaksaja?

Koronmaksuvelvoite puolestaan aiheuttaa erikoisen tilanteen. Otetaan taas äsken esitetty yksinkertaistettu rahan luomisen malli. Mistä saadaan rahat korkojen maksuun tuon kymmenen miljardin pohjalta myönnettyihin lainoihin, kun rahaa painettiin ainoastaan tuo 10 miljardia? Vastaus on yksinkertainen: ei mistään, koska sitä rahaa ei ole olemassa. Siksi joudutaan pumppaamaan koko ajan uutta rahaa markkinoille, jotta järjestelmä pyörisi. Silti markkinoilla olevan rahan määrä on pienempi kuin kokonaissitoumusten määrä. Tästä taas johtuu, että luottotappiot, konkurssit ja pakkohuutokaupat ovat välttämätön osa järjestelmää. Aina tarvitaan niitä, joille jää käteen Musta Pekka.

Raha’ismi

Maailmassa on paljon uskontoja, suuriakin. Mutta ylivoimaisesti suurin ja vähiten kyseenalaistettu on uskonto, jota voisi kutsua vaikka raha’ismiksi. Rahajärjestelmä täyttää kaikki uskonnon määritelmän vaatimukset. Luin joskus jostain seuraavan uskon määritelmän: ”usko on luja luottamus siihen, mikä ei näy”. Koko rahajärjestelmä perustuu luottamukseen. Tätä kirjoittaessani Suomessa ramppaa Euroopan silmäätekeviä vakuuttelemassa uppiniskaiselle Suomen kansalle, kuinka tärkeää on osallistua Portugalin tukipakettiin, jotta markkinoiden luottamus säilyy. Miksi ihmeessä markkinat tarvitsevat uskoa ja luottamusta niin paljon? Siitä yksinkertaisesta syystä, että koko järjestelmä perustuu uskoon. Sitä rahaa, joka on järjestelmän pohjana, ei yksinkertaisesti ole olemassa. Siksi usko on niin tärkeä rahajärjestelmässä. Koko systeemi pysyy pystyssä vain niin kauan kuin siihen luotetaan.

Raha’ismiä kumartaa muslimi, jopa kiivain fundamentalisti, siinä kuin kristitty tai ateistikin. Sitä tunnustaa tiukan linjan kommunisti siinä kuin kapitalistikin. Siihen uskoo rikas sijoittaja siinä kuin pätkätöitä minimipalkalla puurtava työläinen. Sitä toteuttaa Afrikan köyhinkin valtio siinä kuin rikkaat länsimaat.

Pyramidipeli

Monetarismi eli rahaan perustuva järjestelmä tarvitsee häviäjiä, koska muuten ei olisi voittajiakaan. Se on pyramidipelin ylin periaate. Globaalisti voittajia ovat kehittyneet länsimaat, häviäjiä köyhät kolmannen maailman maat, joilta globaalit suuryritykset pyrkivät viemään viimeisetkin luonnonvarat puoli-ilmaiseksi. Yksilötasolla voittajia ovat muut kuin alarivillä olevat. Sitä enemmän jää käteen, mitä ylemmällä portaalla on pyramidissa. Kaikkein ylimpänä ovat ne etuoikeutetut, jotka pääsevät tavalla tai toisella osallistumaan edellä kuvattuun rahan luomiseen.

Entä sitten alimmalla rivillä olevat, millä he maksavat osallistumisensa tähän monetarismin peliin? Siihenkin on olemassa yksinkertainen vastaus: sillä ainoalla, jota he voivat tarjota, omalla työpanoksellaan, elinikäisellä. Se alin rivi on oikeastaan orjien rivi. Kun allekirjoittaa lainapaperin tai ottaa luottokortin, sitoutuu samalla elinikäiseen palkkaorjuuteen.

Kannattaa muistaa, ettei sana ”työ” ole tarkoittanut palkkatyötä kuin viimeiset 150 vuotta. Historian pitkässä juoksussa se on mitätön aika. Pohjimmainen sanan merkitys on ”ponnistella hengissä säilyäkseen”. Palkkatyö nykyisessä laajuudessa saattaa olla historiaa yllättävän pian. Olen sanonut tämän aiemminkin, mutta sanon sen taas: kannattaa opetella puutarhanhoitoa hyvissä ajoin. Uskon nimittäin, että nykyinen pörssikapitalismi on tulossa tiensä päähän.

Nykyajan orjat

Orjuus ei hävinnyt mihinkään maailmasta silloin, kun Aabraham Lincoln vapautti orjat julistuksellaan 1863. Koska Amerikan etelävaltiot olivat eri mieltä orjien vapauttamisesta, täytyi käydä vielä sisällissota, ennen kuin orjat saivat lopullisen vapauden 1865. Afroamerikkalaiset eivät suinkaan tulleet tasa-arvoisiksi valkoisten kanssa silloin, jos ovat vieläkään vuonna 2011. Kun katsomme Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja kiihkottomasti, näemme rikkaan supervallan, joka heiluu ympäri maailmaa maailmanpoliisin ominaisuudessa, mutta jonka oma pesä on likainen. Kun USA julistaa ympäri maailmaa demokratian ja vapaan markkinatalouden ylivertaisuutta, ovat sen omat miljoonat köyhät joka päivä vapaaehtoisjärjestöjen avun varassa. Maailman rikkain valtio ei kykene ruokkimaan edes omia köyhiään! Ei, koska köyhyys on sisäänrakennettu sääntelemättömään markkinatalouteen.

Orjuus on yhä keskuudessamme vuonna 2011 vahvempana kuin koskaan. Entisessä maailmassamme isäntä joutui elättämään omat orjansa. Nyt orjat elättävät itse itsensä. Puhun nyt nimenomaan palkkaorjuudesta. Vaikka Karl Marx puhui ”Pääomassa” orjatyövoimasta ja ”Kansainvälisessäkin” lauletaan työn orjista, minä en tarkoita samaa asiaa. En ole edes kommunisti. Edes kommunismissa ei vapauduta työn orjuudesta. Päinvastoin, kommunismissa on tähänastisten kokemusten perusteella mennyt myös mielipiteen ja kokoontumisen vapaus. Ja toisinajattelu on käynyt yleensä hengen päälle.

Orjuus on toki muuttanut muotoaan, on peitellympää, mutta samalla laajempaa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa. Nykyajan orjia ovat paitsi edellä mainitun monetarismin pyramidin alimmalla tasolla olevat, myös ylemmillä tasoilla olevat, sitä vähemmän kuitenkin, mitä ylemmällä portaalla he seisovat. Jopa kaikkein ylimpänä olevatkin ovat vähän orjia, mutta vain vähän. Heidän ei olisi pakko osallistua enää peliin, vaan he voisivat keskittyä kaikkeen muuhun kuin rahan tienaamiseen. Mutta eivät voi, koska raha on orjuuttanut heidät. Se onkin ehkä orjuuden salakavalin muoto, olla orja luullen olevansa vapaa! Sitä voisi kai kutsua myös rikkauden syndroomaksi.

Saalistusta

Vaikka voisivat, hyväosaiset eivät hyppää pois oravanpyörästä, sillä heitä pelottaa pakkomielteenomaisesti omaisuuden tai rahan väheneminen. Entä jos en olekaan ensi vuonna enää sadan rikkaimman joukossa? Rikkaallakin on haastajansa, toiset rikkaat. Menestyvimmälläkin yrityksellä on haastajansa. Vapaan markkinatalouden käyttövoima on kilpailu. Jos osoitat vähintäkin heikkouden merkkiä, hyökkää petolauma kimppuusi. Eikä tunne armoa. Kuten eräs taloustieteilijä totesi Euroopan taloustilanteesta: Jos joku maa osoittaa vähäisintäkään haavoittuvuutta, hyökkäävät sijoittajat kimppuun kuin nälkäinen susilauma. Sen sai Suomikin kokea 90-luvun alkupuolella, kun markkinat ajoivat Suomen pakkodevalvaatioon ja lamaan, joka käynnisti eriarvoistumisen, joka on jatkunut jo parikymmentä vuotta, vaikka laman jälkeen on koettu voimakas ja pitkä talouskasvu. Nyt tuossa saaliseläimen osassa ovat Kreikka, Irlanti ja Portugali.

Vaikka perussuomalaiset ovat oikeassa siinä, ettei näiden maiden auttaminen ole ratkaisu ongelmaan, pitäisikö nämä maat jättää susille? Kyllä Suomen on autettava, koska meillä on vielä tuoreessa muistissa, miltä tuntuu pienen maan joutua globaaleiden spekuloijien armoille. Mutta samalla on vähän pitemmällä aikavälillä suitsittava nuo ”markkinat”. Luulen, että jo pelkkä kansainvälisten poliittisten ja taloudellisten päättäjien vakava puhe tulevasta transaktioverosta, joka olisi sitä ankarampi, mitä lyhemmästä sijoituksesta on kyse, säikäyttäisi spekuloijat niin pahasti kuralle, että jo pelkkä puhe tervehdyttäisi maailman taloutta kummasti. Se, miksi poliitikot ja talousvaikuttajat eivät näin tee, johtuu yksinkertaisesti siitä, että he ovat osa järjestelmää. On hyvä ymmärtää, että juuri tästä syystä asiat eivät korjaudu koskaan ylhäältä päin. Muutos lähtee aina alhaalta.

Monetarismin instituutiot

On ymmärrettävä, kuinka eri instituutiot on valjastettu ylläpitämään nykyistä rahavaltaista järjestelmää. Ensimmäiseksi on tietysti koko pankkijärjestelmä keskuspankkeineen, liikepankkeineen, vakuutuslaitoksineen, rahoitusyhtiöineen, pörsseineen, rahastoineen.

Sitten ovat suuryritykset, joista suurimmat ovat taloudellisesti vahvempia kuin pienet valtiot. Ne kasvavat koko ajan, koska kilpailu pakottaa ne kasvamaan. Globaalin kilpailun perussääntö on: syö tai tule syödyksi. Minun käsitykseni on, että mikäli markkinataloutta ei säädeltäisi millään tavalla, eikä olisi häiritseviä tekijöitä, kuten sotia, vallankumouksia tai ekokatastrofeja, kehitys johtaisi maailmanlaajuiseen monopoliin. Lopulta olisi vain yksi kaikkien alojen suuryritys, joka hallitsisi maailmaa. Myös kansallisvaltiot olisivat alisteisia tälle mahdille.

Sitten ovat poliittiset instituutiot, joka sekin on monimutkainen ja kansalaisilta pääosin piilotettu järjestelmä. Meillä Suomessa on noudatettu vallan kolmijako-oppia: lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Niiden väitetään olevan toisistaan riippumattomia. Oikeasti ei näin tietenkään ole. Nämä kolme vallan aluetta ovat saman kudelman eri osia, ja niitä on käytännössä mahdotonta erottaa toisistaan, koska silloin koko kudelma purkautuisi. Siksi niiden pohjimmainen tarkoitus on säilyttää olemassa olevat rakenteet.

Myös uskonnolliset instituutiot, kun ne kasvavat riittävän suuriksi, niistä tulee järjestelmää säilyttäviä. Tämä ei ole hyökkäys uskoa vastaan. Päinvastoin, ihminen tarvitsee uskoa johonkin. Minullakin on oma uskoni tuonpuoleiseen, mutta ei siitä sen enempää, koska koen vastenmieliseksi kaikenlaisen tyrkyttämisen.

Uskontoihin sopii sama määritelmä kuin politiikkaan muunneltuna. Kuulin joskus sanonnan: aate synnyttää puolueen, ja puolue tappaa aatteen. Sovellettuna uskontoihin se kuuluisi: usko synnyttää kirkon, ja kirkko tappaa uskon. Länsimaat ovat täynnä pystyyn kuolleita kirkkoja, mukana meidän luterilainen kirkkomme. Sen seinät kumisevat onttouttaan. Se yrittää kynsin hampain pitää kiinni liitostaan valtion kanssa, jotta säilyttäisi verotusoikeutensa. Samalla sen liberaalit voimat ovat ottaneet määräysvallan periaatteenaan pitää katto korkealla ja seinät leveällä, jotta kaikki mahtuisivat kirkkoon. Samalla se kuitenkin tekee itsensä tarpeettomaksi, koska kadottaa alkuperäisen missionsa, eikä kykene siksi tarjoamaan ihmisille todellista vaihtoehtoa.

Sama koskee myös islamilaista maailmaa. Siellä uskonnon ja maallisen vallan liitto on vielä paljon tiukempi kuin lännessä. Uskonnon perustaja Muhammad kävi sotia koko sen 23 vuoden ajan, kun näki näkyjään. Luku- ja kirjoitustaidottomana hän ei kirjannut itse näkyjään, vaan sen tekivät seuraajat. Liekö ollut jatkuvien sotien seurausta, että jihad, pyhä sota, tuli sisäänkirjoitetuksi koraaniin. Vaikka muslimit itse ja myös länsimaiset ”yltiösuvaitsevat” vakuuttelevat islamin rauhantahtoa, ei voi ummistaa silmiään siltä, että iso osa imaameista kylvää vihaa länsimaita vastaan ja julistaa kuolemaa vääräuskoisille. Totta on sekin, että koraanista löytyy monesta suurasta peruste myös armahtamiselle. Siellä annetaan toisaalta oikeus tappaa vääräuskoinen, mutta samaan hengenvetoon todetaan, että parempi on olla tappamatta. Koraani on kaiken kaikkiaan hyvin ristiriitainen kirja, aivan kuten uskonnon perustajakin oli ristiriitainen mies. Koraanilla on kenties vielä helpompi lyödä kuin meidän raamatullamme. Vaikka rehellisyyden nimessä on pakko myöntää, että raamatullakin lyöminen on helppoa. On vaikea keksiä väitettä, jolle ei löytyisi perustetta jostain päin raamattua.

Tätä kirjoittaessani oli uutisia kopti-kristittyjen ja muslimien yhteenotoista Egyptissä. Pelottaa ajatella, mitä on vielä tulossa. Kautta koko islamin ja kristinuskon historian nämä ovat olleet kahnauksissa keskenään. On ennustettu vielä suurta sotaa islamilaisen maailman ja länsimaiden välille. Ennusmerkit viittaavat vahvasti siihen suuntaan, valitettavasti.

Velan ansa

Raha siis syntyy velasta. Mutta velalla tehdään muutakin. Sillä valloitetaan maita. USA: n taloudellinen ja poliittinen eliitti tajusi jo 50-luvulla, että maita on helpompi valloittaa velalla kuin aseilla. Yhdysvallat turvautui tähän toistuvasti kommunismin pelossaan 60-, 70- ja 80-luvuilla erityisesti Etelä-Amerikassa. Kun jossakin maassa tapahtui USA: n kannalta ei-toivottavaa kehitystä, se lähetti ensin ns. talouspalkkamurhaajat. Nämä olivat aluksi CIA: n erikoisagentteja, mutta paljastumisen pelossa USA siirtyi myöhemmin käyttämään ulkopuolisia konsultteja. Talouspalkkamurhaajan ensimmäinen tehtävä on tarjota kyseiselle maalle velkaa ja poliittiselle eliitille lahjuksia. Joskus harvoin, kun poliittinen johto osoittautui taipumattomaksi lahjonnalle, täytyi turvautua järeämpiin keinoihin, kuten salamurhiin tai poliittisen opposition tukemiseen. Tällä taktiikalla USA onnistui pitämään Neuvostoliiton vaikutusvallan olemattomana uudella mantereella (Kuubaa lukuun ottamatta) koko kylmän sodan ajan. Vaikka historian kirjat kylmän sodan ajalta ovat vielä avaamatta, en epäile hetkeäkään, ettei Neuvostoliitto olisi osoittanut kiitettävää harrastusta ideologiansa ja vaikutusvaltansa levittämiseen.

Otin tuon velalla valloittamisen tässä yhteydessä esiin siksi, että nyt EKP (Euroopan keskuspankki) ja IMF (Kansainvälinen valuuttarahasto) ovat panemassa Euroopan velkamaita polvilleen. Muistan vielä, kuinka Esko Aho pääministerinä ja Iiro Viinanen valtiovarainministerinä siunailivat jälkikäteen, että Suomi nipin napin onnistui välttämään IMF: n syliin ajautumisen 90-luvun lamassa. Viinanen ja Aho tiesivät, mitä merkitsee joutua IMF: n ”auttamaksi”. Se merkitsee Winston Churchillin sanoin ”verta, hikeä ja kyyneleitä”, ei niinkään eliitille, vaan tavalliselle kansalle. Suomen tie lamasta ylös olisi ollut vielä kivisempi kuin se oli, ja tuloerot olisivat nyt aivan toista luokkaa.

Oikeastaan minun käy sääliksi kreikkalaisia. Heitä vaaditaan 300 miljardin velkansa pienentämiseksi myymään valtion omaisuutta 50 miljardilla. Tämähän on aivan järjetöntä taktiikkaa! Samaa kuin lypsylehmältä leikattaisiin neljäs nisä maidontuotannon lisäämiseksi. Näenkin tämän yksityistämisvaatimuksen takana samaa kuin kaikkialla muuallakin, missä IMF on operoinut, päästää globaalit toimijat hankkimaan Kreikan kansallisvarallisuutta omistukseensa puoli-ilmaiseksi. Mikä on tavallisen kreikkalaisen tulevaisuus tässä kuristusotteessa? Leikkauksia, palkkojen laskua, kiristyvää verotusta, työurien pidentymistä, toisaalta työttömyyden kasvua, konkursseja, pakkohuutokauppoja, kurjistumista, ruokajonoja.

Kreikalle paljon parempi ratkaisu olisi irtautua eurosta ja ottaa taas dragma käyttöön, jonka annettaisiin devalvoitua niin paljon kuin on devalvoituakseen. Tämä olisi toisin sanoen velkajärjestelyn eli konkurssin tie. Se ei kuitenkaan kansainvälisille pääomapiireille käy, koska silloin saksalaiset ja ranskalaiset pankit kärsisivät suurtappiot, ja Saksa ja Ranska (eli näiden maiden veronmaksajat) joutuisivat pääomittamaan pankkeja, jotteivät ne kaatuisi. Samalla sortuisi unelma mahtavasta Euroopan liittovaltiosta. Sitä paitsi tällainen saattaisi olla vaarallinen ennakkotapaus. Koko vaivalla rakennettu monetarismin pyramidi alkaisi rakoilla. IMF, Maailmanpankki ja koko keskuspankkien korttitalo alkaisi huojua.

Portugalin ja Irlannin tilanne ei ole yhtä vakava. Kenties ne selviävät EU: n kaavaileman väliaikaisen ja pysyvän vakausrahaston turvin. Toivon sitä, koska pidän portugalilaisesta fadosta. Yhtä kaikki, tämä on vain elintoimintojen ylläpitoa sydän-keuhkokoneessa. Potilas on jo kuollut ja alkaa haista. Tällä tarkoitan tätä nykyistä rahajärjestelmäämme.

Rahan vallassa
Raha hallitsee maailmaamme, on koko olemassaolonsa ajan hallinnut. Nyt sen valta on suurempi kuin koskaan ihmisen historiassa. Ei tarvitse kuin avata päivän aviisi tämän huomatakseen. Muistan nuoruudestani, ettei erillisiä taloussivuja tunnettu. Taloutta koskevat uutiset oli ujutettu muiden uutisten sekaan. Nyt taloussivut muodostavat ainakin maakuntalehdissä hallitsevan teeman. Laskin oman maakuntalehteni taloussivuja tätä kirjoittaessani. Enimmillään taloussivuja lehdessä oli viisi, vähimmillään kaksi. Samaan aikaan ulkomaan uutissivuja oli kaksi tai yksi, vaikka Pohjois-Afrikassa kuohuu ja Japanin luonnonkatastrofin vainajia etsitään. On vain yksinkertaisesti niin, että talous on hallitsevammassa asemassa kuin koskaan ihmisen historiassa.

Raha oli alun perin vaihdon väline, joka syntyi tarpeeseen. Nykyisessä maailmassamme raha on jumala, kultainen vasikka, peliväline globaalissa pokeripöydässä. Milloin kätevästä vaihdon helpottajasta tuli itsetarkoitus? Pikku hiljaa, hivuttamalla, voisi joku sanoa. Milloin meille luotiin nämä tuhannet tarpeet ja kuka ne loi? Milloin me muutuimme kansalaisista kuluttajiksi? Milloin kestokulutushyödykkeet alkoivat muuttua kertakäyttöisiksi? Milloin turhakkeista tuli hyödykkeitä?

Ainakin neljä peruspaalua löydän historiasta. Ensimmäinen oli massatuotannon kehittyminen, joka synnytti paitsi tuotteita yhä kiihtyvällä vauhdilla myös palkkatyöläisten armeijat. Toinen oli valtiollisten keskuspankkien perustaminen, jolla poliitikot luovuttivat osan vallastaan pankeille, ja nämä saivat oikeuden rahan luomiseen. Kolmas oli rahan määrän irrottaminen kultavarannosta, jonka presidentti Richard Nixon aloitti 70-luvulla. Siitä alkoi rahan hillitön luominen. Tälläkin hetkellä USA harjoittaa massiivista setelielvytystä, jolla yritetään selvitä massiivisesta ulkomaanvelasta ja budjettialijäämästä. Neljäs on informaatioteknologian kehittyminen ja globaali tietoverkko. Nyt rahan luominen on helpompaa kuin koskaan. Ei tarvitse edes käynnistää painokoneita enää. Miljardit syntyvät ja siirtyvät sekunnin murto-osissa.

Muutos

Mitä siis tilalle, jos nykyinen järjestelmä on mätä? Näen kaksi tietä. Toinen tulee vääjäämättä, mutta ei varoittamatta. Ensimmäiset varoitukset ovat jo näkyvissä. Ensin kaatui jättipankki USA: ssa, nyt hyeenat yrittävät kaataa eurooppalaisia valtioita. Kun johdannaismarkkinoilla on puoli miljoonaa miljardia rahaa, jota ei oikeasti ole olemassa, ei voi kuin odottaa kuplan puhkeamista. Saippuakupla venyy aikansa, mutta poksahtaa varmasti. Onko se jo ensi vuonna? Ennustin joskus vuosia sitten, että romahdus tulee vuonna 2012. Sillä ei ole mitään tekemistä nyt liikkeellä olevien maailmanlopun ennustusten kanssa. Pelkäänpä, että maailmanloppua odottelevilla käy vielä aika pitkäksi odotellessa. Mutta sen sijaan minun ennustukseni talousromahduksesta toteutuu varmasti. Onko se juuri 2012, ei ole varmaa, mutta aivan lähivuosina varmasti. En yritä leikkiä mitään oraakkelia tai profeettaa, eikä ennustukseni taustalla ole mitään ”korkeampaa ilmoitusta”. Olen vetänyt tämän ennustukseni niin sanotusti hatusta. Mutta sen taustalla on aimo annos maalaisjärkeä ja vuosikausien intensiivinen maailman tapahtumien seuraaminen, johon sairauteni on järjestänyt minulle aikaa. Enkä ole sitä paitsi ajatuksineni yksin. Samalla tavalla tai ainakin samansuuntaisesti ajattelevia on paljon.

Toinen skenaario on, että poliittinen ja taloudellinen eliitti yrittää pönkittää tätä nykyistä epäoikeudenmukaista rahan vallan järjestelmää väkisin pystyssä, viime kädessä kriminalisoimalla toisinajattelu. Kaltaisiani hörhöjä siedetään demokratiassakin vain tasan niin kauan, kuin määrämme pysyy marginaalisena. Heti, jos joukko alkaa kasvaa vaarallisen suureksi, otetaan järeämmät keinot käyttöön. Ensimmäisenä tietenkin lainsäädännöllä. Järjestelmälle vaarallinen toiminta kielletään ja sanktioidaan niin, että epätoivottava aines saadaan viime kädessä telkien taa. On aina hyvä pitää mielessä, että länsimainen demokratia, niin suvaitseva kuin se onkin, sietää toisinajattelua vain niin kauan, kuin sen rakenteet tosissaan haastetaan.

Näissä kummassakin skenaariossa on turha odottaa oikeudenmukaisempaa ja kaikki huomioivaa järjestelmää ylhäältä alas annettuna. Niin ei yksinkertaisesti tapahdu, koska eliitin etu on säilyttää nykyinen järjestelmä. Jos et sitä vielä tiennyt, niin yhtään virkamiestä ei valita muuttamaan asioita, vaan säilyttämään olemassa olevat rakenteet. Poliitikot tulevat ja menevät, ministerit vaihtuvat, mutta virkamieskunta pysyy. Heidän intressissään on, että asiat säilyvät jokseenkin muuttumattomina.

Satuitko seuraamaan mainiota brittisarjaa ”kyllä, herra ministeri”, joka huumorin keinoin kertoi karmivan totuuden länsimaisesta demokratiasta? Vaikka kirkasotsaisella, vasta valitulla ministerillä olisi vilpitön halu muuttaa asioita paremmaksi, hänet nujerretaan kerta toisensa jälkeen. Eivätkä hänen pahimpia vastustajiaan ole suinkaan opposition poliitikot, vaan oman ministeriön virkamiehet sekä heidän selkänsä takana koko virkamiesten mahtava armeija. Heidän etunsa on, että lainsäädäntö muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi, jotta virkamiehiä tarvitaan yhä lisää. Yksinkertaistaminen on virkamiehille kauhistus, koska se tekisi heistä tarpeettomia.

Muutos lähtee aina alhaalta, juurista. Jos otan vertailukohdaksi puun, ovat tavalliset, työtä tekevät ihmiset ja heidän pyörittämänsä tuotanto juuret, joita ilman puu ei voi elää. Mitä kauemmas juurista noustaan, sen villimmäksi muuttuu meno. Latvustossa, auringossa, miljardit vaihtavat paikkaa sekunnin sadasosissa. Alhaalla, pimeässä, juuret eivät tiedä mitään ylhäällä olevasta valosta. Ne tekevät vain sitä samaa, mitä ovat aina tehneet, syöttäneet elämänvoimaa, vettä ja ravinteita ylös. Ilman niitä ei yhteyttäminen onnistu, ja puu kuolee. Myös juurilla on valtaa, vaikka eivät sitä itse tiedä. Jos juuret tiedostaisivat oman valtansa, ne voisivat muuttaa maailmaa!

Juuri tästä syystä halusin kirjoittaa tämän jutun monetarismin periaatteista. Että joku toinenkin tulisi ajatelleeksi, miten järjestelmä toimii.

Muutoksen on tultava alhaalta päin, se on ainoa tapa saada aikaan todellinen muutos kohti oikeudenmukaisempaa ja kestävämpää yhteiskuntaa. Mutta muutoksella on aina hintansa. Ensimmäisenä meidän on lopetettava sohvalla löhöäminen ja opeteltava ajattelemaan itse. Meille tarjoillaan mielellään valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä, joita esittävät ns. ”asiantuntijat” meriitteinään maisterin tai tohtorin paperit. Mikään ei ole mieluisampaa poliittiselle ja taloudelliselle eliitille kuin kansa, joka on ulkoistanut ajattelun asiantuntijoille. Eikä mikään kiusallisempaa kuin kansa, joka käyttää omia aivojaan, ottaa asioista selvää ja kyseenalaistaa. On hyvä muistaa, että jokainen asiantuntija edustaa jotain intressiryhmää, ja heidän tietonsa edustavat heille ”tarjoiltua” tietoa, joka viime kädessä pyrkii säilyttämään olemassa olevia rakenteita.

Paitsi, että on opittava ajattelemaan, on opittava myös luopumaan ja antamaan. Mikäli haluamme oikeudenmukaisempaa maailmaa, on erityisesti meillä länsimaissa leikattava kulutusta. On lopetettava turhien, mainosmiesten luomien tarpeiden tyydyttäminen ja luonnonvarojen riisto. Maailmassa on noin 7 miljardia ihmistä. Pystymme hyvin elättämään kymmenenkin miljardia ihmistä, jos otamme taas vanhan ja hyvän kohtuuden periaatteen käyttöön.

Nykyisessä järjestelmässä kuolee joka vuosi 50 miljoonaa lasta aliravitsemukseen tai sen aiheuttamiin sairauksiin, kaksi miljardia ihmistä elää parilla dollarilla päivässä. Samaan aikaan meillä länsimaissa mottona on: kun mikään ei riitä. Mikäli haluamme muutosta, on meidän muututtava, sinun ja minun. Mikäli emme siihen kykene, on edessä tuho. Ja se on peruuttamaton.

Isäni ei metsästänyt eikä kalastanut. Eikä lähisuvustakaan moni. Setäni Veli ja Sulo taisivat jonkin verran metsästellä, mutta heidän mukaansa en koskaan päässyt. Sen sijaan tätini mies, Tenho Matias, oli lähisuvun kovin metsä- ja kalamies silloin, kun minä olin pikku poika. Ja joskus hän otti minutkin mukaansa. Ne olivatkin jännittäviä reissuja pienelle pojalle, ja ovat jääneet mieleeni niin, että muistan ne kuin eilisen päivän.

Tenho Matias asui ehkä parin sadan metrin päässä meiltä, joten heillä tuli oltua lähes yhtä paljon kuin kotonakin lähes saman ikäisten serkkujemme luona. Ihailin Tenho Matiasta paljon. Muistan, kuinka toivoin, että hän olisi minun isäni. Hän oli leikkisä mies. Muistan kerrankin, kun hän koppasi anoppinsa (minun mummoni) leikkisään valssiin ja pyöritteli mummoa ympäri lattiaa samalla itse laulaen musiikin, jonka tahdissa tanssi. Muistan harrasmielisen mummoni kommentit:

- Voi herraisä tuota miestä! Lopeta justiisa! Miehän mään ihan pyörrykssiin!

Kuitenkin mummosta näki, että hän oli hyvillään. Hyreksi siihen malliin. Meitä lapsia mummon pyörittely nauratti.

Erityisesti minua viehätti Tenho Matiaksen mandoliinin, ”maniskan”, soitto, ja sen säestyksellä laulamat laulut. Mieleen jäi erityisesti Georg Malmstenin ”laulu kahdesta pennistä”, jota Tenho usein esitti:

Hanuri ja viulu, epävireisinä häivän

laulajankin mukanansa tuo.

Ääni särkynyt ei pyydä palkkaa vaivan,

vaan ilmaiseksi aivan hän laulun aloittaa…

Tenho oli entinen painija, siksi hän osasi kävellä käsillään. Meitä lapsia hän hauskuutti (ja varmaan vähän varttuneempiakin) heittäytymällä milloin missäkin kävelemään käsillään. En muista kenenkään toisen osanneen tuota taitoa lähipiirissäni.
Tenho Matias oli myös erinomainen vitsien ja tarinoiden kertoja. Eräs hänen kertomansa tarina jäi ikiajoiksi mieleeni. Siihen aikaan miehet vielä kertoivat tarinoita iltaisin ajankuluksi, kun ei ollut vielä televisiota sotkemassa. Luulen, että tarinoiden kertomisen motiivi oli osittain myös lasten pelottelu.

Tuolloinkin oli iltapimeä, kun meitä oli koolla sukua enemmänkin setäni Martin luona. Miehet kertoivat tarinoita pitkän pirtinpöydän ääressä Perttilahden tuvan hämärässä. Me lapset kuuntelimme silmät ymmyrkäisinä Tenhon tarinaa. Muistan, miten pelottavalta näytti synkkä kuusikko pellon takana loppulokakuisessa pakkasessa kuun luodessa pitkiä varjojaan kuusikkoon. Lapsena pitkälle toiselle kymmenelle pelkäsin pimeää oikein todella. Siksi pelottavien tarinoiden kertomisajankohta pimeällä nosti niskakarvani pystyyn. Vilkuilin aina välillä metsän reunaan tarinan edetessä kuin peläten, milloin tarinan karhu kömpii esiin kuusikosta ja tulla lyllertää riimu kolisten minua kohti.

Tarina kesystä karhusta Kuva: Jeff Ratliff/http: freedigitalphotos.net

”Olipa kerran mies, joka asui erakkona yksinäisellä paikalla. Hän oli ostanut sirkuksesta jo iäkkääksi käyneen uroskarhun viinapullolla sen juopolta hoitajalta. Vaikka karhu oli periaatteessa kesy, kohteli mies sitä kuin se olisi äärimmäisen vaarallinen. Hän piti sitä riimussa keskellä pihaa olevaan paksuun puuhun sidottuna. Mitään suojaa karhulle ei ollut. Muutenkin mies kohteli karhua huonosti. Antoi sille huonoa ruokaa hyvin epäsäännöllisesti. Oli päiviä, että karhu ei saanut mitään syötävää tai juotavaa. Paksu riimu hankasi sen kaulasta karvan pois ja sai kaulan vereslihalle ajan oloon.

Kun karhu oli ollut miehellä kesän, sattui miehen mökille kulkumies samoihin aikoihin syksyn ensimmäisten hallaöiden kanssa. Miestä säälitti puuhun sidottu karhu. Karhun omistajalla ei ollut mitään syytä pitää karhua, sillä talvikin oli tulossa. Kulkumies ehdotti, että mies myisi karhun hänelle. Erakko olisi myynytkin, mutta piti niin kovaa hintaa, ettei kulkurilla ollut siihen varaa. Niinpä kaupat jäivät tekemättä.

Kulkuri lähti, mutta ei suinkaan metsänreunaa kauemmas. Hän ei voinut jättää karhua kärsimään. Pimeän tultua hän hiippaili karhun luokse, ja irrotti varovasti riimun puusta. Varovaisuuteen oli syytä; hän oli nähnyt päivällä tuvan seinällä roikkuvan haulikon. Mikäli erakko havahtuisi riimun kolinaan, saattaisi ampua ensin ja kysellä vasta sitten. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja lähes äänettömästi. Karhu seurasi miestä säyseästi. Eläimet kyllä vaistoavat, kuka niistä välittää oikeasti.

Ensimmäisenä kulkuri talutti karhun metsäpurolle juomaan. Hän olisi vapauttanut karhun riimusta, jos olisi voinut. Riimu oli kuitenkin niin lukittu karhun kaulan ympärille, ettei sitä saanut pois ilman sepän työkaluja. Niinpä kulkuri päätti marssia heti seuraavana päivänä karhun kanssa lähimpään kylään ja etsiä sepän käsiinsä. Sitä ennen karhun piti saada syötävää. Se oli aika kurjassa kunnossa. Sitä paitsi talvi oli tulossa, ja karhu asettuisi ehkä talviunille. Sitä ennen karhun pitäisi kerätä runsaat rasvavarastot. Muuten se ei selviäisi talvesta.

Onneksi oli syksy ja marja-aika. Metsä oli täynnä puolukkaa. Mustikkaakin ja sieniä oli vielä, vaikka ensimmäiset hallayöt olivat jo takana. Villit karhut lihottavat itsensä etupäässä marjoilla ja sienillä syksyisin. Miksei siis tämäkin, vaikka on elänyt ihmisen kanssa koko elämänsä, mies ajatteli. Hän etsi oikein puolukkaisen paikan ja valmisteli siihen itselleen asennon. Hän viritti repussaan olevan kankaan louteeksi ja irrotti kirveellään sen verran tervasta pitkällään olevista keloista, että sai kahvitulet aikaiseksi. Karhun hän jätti vapaaksi etsimään itse ruokansa. Riimu vain kolisi, kun se mennä rymisteli pimeässä. Vaikka se ei koskaan ollut saanut syödä puolukoita itse metsässä, olivat puolukat toki sille tuttuja ennestään. Se tyhjensi mättäitä kuin vanha tekijä ja täytti tyhjää vatsaansa herkullisilla puolukoilla.

Mies heräsi auringon noustessa. Karhu makasi muutaman metrin päässä kanervikossa. Se oli ikänsä elänyt ihmisten kanssa eikä nytkään tohtinut jättää miestä. Keitettyään aamukahvit mies päätti sonnustautua liikkeelle. Oli olemassa vaara, että herättyään ja huomattuaan karhun kadonneen, erakko saattaisi lähteä etsimään heitä haulikon kanssa. Tämä arvaisi heti, ettei karhu ollut voinut päästä irti ilman ihmisen apua. Ja epäilisi ilman muuta häntä, koska hän oli halunnut ostaa karhun.

He saapuivat onnellisesti kylään, mies taluttaen karhua riimusta. Kyläläiset vähän kavahtivat karhua, mutta rauhoittuivat, kun huomasivat sen kulkevan säyseästi riimussa miehen perässä. Seppä löytyi nopeasti. Vaikka maalaisseppä joutui tekemään erikoisiakin hommia, oli tämänkertainen omaa luokkaansa. Sepän työkaluilla riimun irrottaminen kävi nopeasti, ja tilalle asetettiin väliaikainen nahkapanta, että mies voisi taluttaa karhun pois kylästä.

Kylä oli jäänyt taakse. Suunnaksi oli valittu metsä poispäin erakon metsästä. Mies oli ostanut itselleen elintarvikkeita ja saanut vielä puhuttua karhulle itsekseen kuolleen sianruhon. Hän oli antanut karhun syödä niin paljon kuin se jaksoi. Loput lihaisimmat palat hän oli sitonut nyyttiin selkäänsä reppunsa seuraksi. Näine raskaine kantamuksineen mies oli poistunut kylästä karhu narussa perässään.

Mies kulki kauas kylästä ennen kuin pysähtyi mielestään hyvälle marjapaikalle. Siinä hän irrotti nahkapannan karhun kaulasta. Tästä eteenpäin karhu saisi päättää, haluaako se kulkea hänen seurassaan vai ei. Kaikkein parasta olisi, jos karhu asettuisi talviunille. Mies pelkäsi, että sen villit vaistot olivat pilaantuneet ihmisten seurassa. Hän aikoi tarvittaessa vaikka auttaa karhua pesän kaivussa. Mies levitti kantamansa sianlihat lähimaastoon. Sitten hän alkoi tehdä itselleen yöasentoa.

Aamulla karhu oli edelleen miehen seurassa. Niinpä mies päätti asettaa muutamia jänislankoja. Ties miten monta päivää hänen pitää seurata karhun edesottamuksia. Hän päätti lisäksi käyttää odotteluajan muutenkin hyväksi keräämällä puolukoita. Ei niitä kukaan noina aikoina ostanut, muualla kuin isoissa kaupungeissa. Kaikki herrasväkiä lukuun ottamatta keräsivät itse puolukkansa. Mutta saisi hän ainakin vaihdettua ne leipään, mies laskeskeli.

Kolme yötä ja päivää joutui mies viipymään asennolla. Niinä päivinä karhu söi loput sianlihat ja ahmi aamusta iltaan puolukoita ikään kuin valmistautuisi talviunille. Se oli syönyt myös osan miehen saamista parista jäniksestä. Neljäntenä aamuna ei karhua näkynyt missään. Vaikka mies kuinka etsi, ei karhusta näkynyt merkkiäkään. Mies päätti jäädä asennolle vielä pariksi yöksi siltä varalta, jos karhu palaisi. Se ei palannut. Kahden yön jälkeen mies pakkasi tavaransa ja lähti reppuineen ja puolukkanyytteineen tallustamaan kohti kylää, jonka oli jättänyt muutama päivä sitten. Pitäisi löytää jonkinlainen pesti talveksi. Pohjoinen ilmasto ei sopinut kulkurielämään kuin kesällä.

Erakko oli ollut harmissaan menetettyään karhun. Hän oli varma, ettei karhu ollut päässyt irti omin avuin, vaan kulkumies oli varastanut sen. Pystyipä hän arvaamaan syynkin. Karhun avulla kulkuri pystyisi tienaamaan kaupungeissa hyvät rahat. Hän oli etsinyt miestä ja karhua lähimetsistä haulikon kanssa kaksi päivää. Vasta kolmantena päivänä hän älysi mennä kylään, jonne oli hänen mökiltään lähemmäs kaksi peninkulmaa. Siellä hän sai kuulla, että mies ja karhu olivat käyneet ja jatkaneet matkaansa toissa päivänä. Harmissaan erakko palasi mökilleen vielä samana päivänä yötä vasten.

Karhun katoamisesta oli kulunut lähes viikko. Illalla myöhään, kun erakko oli valmistautumassa jo yöpuulle, kuului ovelta ikään kuin koputus.

- Kuka siellä? mies kysyi.

Ei vastausta. Kohta kuului enemmänkin raapimista muistuttava ääni. Ovi oli säpissä, eikä mies uskaltanut avata ovea ennen kuin kuulisi, kuka siellä pilkkopimeällä pyrkii sisään.

- Kuka siellä? mies kysyi uudestaan hiipien samalla ottamaan haulikkonsa seinältä.

Ei vieläkään vastausta. Erakko panosti aseensa ja istui tuolille tuvan nurkkaan. Hän istui hiljaa kuunnellen korvat höröllä. Koputtelija kuului lähtevän ulos porstuasta. Sitten mies oli kuulevinaan kahinaa tuvan ikkunan alta. Pimeässä liikkuja näki hänet kaasulampun valaisemassa tuvassa. Hän taas ei nähnyt mitään pimeään. Hän oli juuri aikeissa nousta sammuttamaan lampun, kun ikkuna puitteineen rysähti sisään jonkun suuren ja mustan työntämänä. Mies tyhjensi vaistomaisesti molemmat piiput tunkeutujaan. Tuttu karhu kuoli vain metrin päähän miehestä.”

- Eläin muistaa koko ikänsä, jos sitä kohtelee huonosti. Karhu olisi tappanut miehen, ellei tämä olisi ehtinyt ampua, Tenho Matias päätti kertomuksensa. Ja väitti vielä lopuksi tarinan olleen tosi.

Olin kuunnellut kertomusta niskakarvat pörhöllä. Vaikka minua pelotti, kun katsoin takanani olevasta ikkunasta kuutamon luomiin synkkiin varjoihin metsän reunassa, tunsin myötätuntoa karhua kohtaan. Tarinan loppu ei ollut oikeudenmukainen. Erakon olisi pitänyt kuolla eikä karhun.

En tiedä, oliko Tenho Matias sotkenut sepän tarkoituksella tarinaan. Istuimme Perttilahden tuvan hämärässä setäni Martin talossa. Martti-setäni oli seppä, Seppä-Martiksi kutsuttu. Kääntämällä katsetta metsänreunasta vähän enemmän oikealle, saatoin erottaa sepän pajan mustan muodon. Olin joskus ollut sedälläni ahjon polkijana ja tiesin, että seppä osaa tehdä mitä vain. Ehkä tuon tarinan puitteet, kuutamossa uhkaavana seisova kuusikko ja mäen alla mustana töröttävä paja, loivat tarinaan unenomaisen toden tunnun niin, että se piirtyi ikiajoiksi tajuntaani.

Metsällä

Pääsin Tenho Matiaksen mukaan lintujahtiin ollessani kuusi tai seitsemän. Ajelimme Perttilahden takamaille ”kolmipuolikkaalla iiseellä”, kuten itäpyörän kansanomainen nimitys kuului. Pyörä oli vihreä ja erillinen takaistuin ylempänä kuin etuistuin niin, että pienestä koostani huolimatta minun täytyi vähän kyyristyä päästäkseni tuulen suojaan Tenhon selän suojaan. Lähdimme liikkeelle jo pimeällä ehtiäksemme aamuhämärissä perille ”aamulennolle”.

Tuosta elämäni ensimmäisestä moottoripyörämatkasta jäi mieleen, että paleli. Kehotuksista huolimatta olin pukeutunut ihan liian kevyesti. Oli sentään jo syksy ja varsinkin yöt viileitä. Kypäriäkään eivät tuohon aikaan pitäneet kuin sotilaat.

Tallustelimme pitkin Viinijärven rantaa kärrytietä pitkin peräkanaa, Tenho edellä haulikko tanassa ja minä varjona perässä. Oikealla puolellamme jämötti piikkilanka-aita, joka erotti rannan ja kärripolun koivikkovaltaisesta sekametsästä. Vasemmalla häämötti usvan seassa Viinijärven rasvatyyni pinta.

Viinijärvi tosin lyhentyi ”Viijärveksi” paikallisten suussa ikään kuin kahden lisäkirjaimen sanominen olisi ollut ylivoimaisen raskasta. Sitäkin ihmeellisempää, kun itäisissä murteissa on tapana pyöristellä sanoja ja mieluummin lisätä kirjaimia kuin ottaa pois Jossain Turun seudulla sen ymmärtäisi, Siellä ne pätkivät sanoja miten haluavat. Ei niin lyhyttä sanaa olekaan, etteivät kirjainta tai kahta pois pätkäise.

Etenimme varovasti. Olin saanut ehdottoman käskyn olla puhumatta mitään. Näin jälkikäteen itsekin metsästystä harrastaneena ymmärrän, että saaliseläiminä olivat sekä järven sorsat että metsän kanalinnut, vaikka ei Tenho minulle silloin mitään selittänyt Siksi kuljimme polkua metsän ja rannan välissä. Tuolloin en ymmärtänyt kuitenkaan mistään mitään ja kuljin sydän pamppaillen odottaen jotain tapahtuvaksi.

Äkkiä takaani kuului ryminää. Tenho käännähti salamannopeasti, mutta ei voinut ampua, koska minä olin tiellä. Tenho Matias sadatteli metson menettämistä ja moitti minua. Minun olisi kuulemma pitänyt heittäytyä pitkälleni heti, kun kuulin linnun lähtöryminän. Vaikka minua harmitti, että olin pilannut metson saantimahdollisuuden, olin samalla loukkaantunut. Mistä minä olisin voinut tietää?

Ilmeisesti Tenho ajatteli parantaa saalisonneaan, koska määräsi minut jäämään paikalleni polun varteen ja odottamaan siinä. Voisin syödä vaikka eväitäni. Vaikka minua harmitti ja hävettikin jättämiseni pois tapahtumien keskiöstä, oli se toisaalta mieluista. Eväiden syönti oli siinä iässä aina retken kohokohta.

Katselin Tenhon varovaista etenemistä polkua pitkin, kunnes tämä katosi puiden taakse rannan ja polun kaartuessa oikeaan. Kaivoin kangasrepustani voipaperikäärön, johon äiti oli käärinyt minua varten tekemänsä eväsleivät. Leivän kyytipojaksi kaivoin ruskean maitopullon, joka oli suljettu silloin yleisessä käytössä olleella kumitiivisteisellä kiristyspantakorkilla. Mussottelin eväitäni kivellä istuen samalla kuulostellen mahdollista laukausta. Aamu oli jo kokonaan valjennut. Aurinkoa ei kuitenkaan näkynyt. Raskaat sumupilvet peittivät taivaan.

Äkkiä kuulin lehahduksen lähelläni. Yritin tihrustaa äänen suuntaan, mutta en nähnyt mitään poikkeavaa. Sumu oli niin tiheä, että tuskin näki 20 metriä pidemmälle. Jatkoin syömistäni, kun äkkiä huomasin erään käsivarren paksuisen aidantolpan pään liikkuvan. Yritin nähdä, mikä siinä on, mutta en vieläkään hoksannut. Sitten tolpan pää liikahti minun katsoessani suoraan siihen. Pöllö! Maailman pienin pöllö! Olin nähnyt vain täytetyn huuhkajan ollessani vähän vanhemman serkkuni mukana kuunteluoppilaana Kokonvaaran kansakoulussa. Olin hämmästynyt, että noin pieniä pöllöjä on olemassa. Päättelin sen olevan poikanen. Nyt vanhempana ja kokeneempana tiedän, että näkemäni pöllön on täytynyt olla varpuspöllö, pienin maassamme elävistä pöllöistä.

(kuva: Dr. Joseph Valks/http://freedigitalphotos.net)

Katselin kaikessa rauhassa pöllön liikkumatonta olemusta. Välillä se käänsi päätään pöllömäiseen tapaan 180 astetta vuoroin oikealle ja vasemmalle. Vaikka sen pää kääntyi yhteensä 360 astetta, ei se sentään ympäri pyörinyt, kuten ensin oli näyttänyt.

Äkkiä kuului kaksi laukausta, joiden säikäyttämä pöllö lehahti metsään. Pakkasin loput evääni reppuun ja jäin odottamaan paikalleni. En tohtinut jättää vartiopaikkaani, vaikka mieli olisi tehnyt. Olin töpeksinyt tarpeeksi yhdelle metsästysreissulle. Jouduin odottamaan hyvinkin lähemmäs puoli tuntia, ennen kuin erotin sumun seasta lähestyvän hahmon. Tämä roikotti jotain vasemmassa kädessään oikean pitäessä selästä roikkuvan haulikon hihnaa. Kun mies ehti lähemmäs sumun seasta, erotin hänet Tenho Matiakseksi, joka roikotti kahta sorsaa.

- Heinikkoja, Tenho valisti.

Nyt vanhempana ymmärrän, miksi Tenhon tulo luokseni kesti niinkin kauan. Linnut olivat arvatenkin pudonneet veteen, ja Tenho oli joutunut lainaamaan lähintä venettä. Silloin ei veneitä lukittu, eikä pientä lainaamista tarpeeseen pidetty pahana, kunhan palautti siihen, mistä oli ottanutkin. Nykyinen kaikenlaisen omaisuuden lukitseminen oli tuntematon käsite. Paras lukko oli rehellinen, suoraselkäinen suomalainen kansanluonne, luuta ulko-ovea vasten pitävämpi kuin paraskaan Assa-abloy tai kameravalvottu hälytysjärjestelmä.

Kävelimme takaisin polkua kohtaan, jossa polku tapasi rantaan tuleva tien. Siinä seisoi iisee.

- Syyvvään tässä evväät, Tenho sanoi

Vaikka olin juuri syönyt, kaivoin kuuliaisesti eväänrippeeni. Söimme ääneti eväitämme. Kun Tenho oli juonut ison Airamin kupillisen kahvia eväsleipiensä painikkeeksi, hän kysäisi:

- Ootko ikinä juonu kahvia?

- Oon mie mummon luona, vastasin totuudenmukaisesti.

Tenho Matias nauraa hörähti. Hän tiesi kyllä Vieno Marian, kuten hän äitiäni kutsui. Äitini ei meille kahvia antanut ennen kuin toisella kymmenellä.

- Halluutko tilikan? Sillä eholla, että et kerro äitilles.

Nyökkäsin innokkaana. Hän kaatoi neljännesmukillisen sokeroitua mustaa kahvia ja ojensi sen minulle. Lorautti vielä maitoa päälle minun maitopullostani.

Minun hörppiessä suurella hartaudella kahviani kaksin käsin kupista kiinni pitäen sytytti Tenho tupakan. Kun tupakka oli poltettu, oli kahvikin juotu. Tenho Matias silpaisi puukon vyöltään ja suolisti rivakasti linnut. Pakkasi sitten reppuunsa.

- Jaksatko vielä oottoo, kun käyn vilikasemassa, jäikö se mehto lähelle?

- En viivy pitkään.

Nyökkäsin. Tenho käveli aika kauas isompaa tietä poispäin rannasta. Sitten lähti hiljaa etenemään vasemmalle metsään. Odottelin ehkä vain kymmenen minuuttia, kun metso rymähti taas liikkeelle. Laukausta ei kuulunut. Katselin rantapolun suuntaan, mutta en nähnyt mitään. Kohta Tenho jo ilmestyi rantapolulle ja käveli pyörälle.

- Nyt lähettään! Se mäni, vanha mehto. Mänköön!

Menomatkalla pysähdyimme Seppä-Martin pajalle, missä setäni takoi isolla pajavasaralla punaisena hehkuvaa rautatangon päätä. Kipinät vain sinkoilivat, kun setä löi. Hän lopetti vasta, kun tangon pää tummui, vaikka huomasi heti tulijat. Vilkaisi vain ja jatkoi takomista. Mitä lie ollutkaan tangosta tekemässä?

- Otatko heinikon? , Tenho kysyi, kun paukutus loppui.

- Vie vuan perreelles, vastasi setäni puristaen samalla tyhjää holkkia hampaidensa välissä.

Ihmettelin, miksi Tenho tyrkytti vaivoin saamaansa sorsaa sedälleni. Nyt aikuisena sen ymmärrän. Sorsat oli ammuttu setäni rannasta, ja metsästäjän kohteliaisuussäännöt vaativat tarjoamaan toista heinäsorsaa maanomistajalle.

- No kiitos vuan! Vienpähän toisen sitten Vieno Marialle. Myöpä lähettään jatkammaan, että piäset töihisi.

- No ette työ kyllä kahvita lähe! totesi setä jämäkästi ja alkoi pyyhkiä mustia sepänkouriaan trasseliin.

Siihen aikaan ei juostu höpelönä kellon perässä kuten nykyään. Aina oli aikaa kahvitauolle, tuttavien, vieraiden ja sukulaisten kanssa jorinointiin. Tenho polkaisi iiseen käyntiin ja huristeli mäkeä ylös talolle. Minä kipitin setäni perässä kivistä pihatietä mäkeä ylös. Tämä asioiden saama käänne oli mieluisa. Tapaisin kenties saman ikäiset serkkuni, ja jos oikein hyvä tuuri käy, saisin vielä pullamössöä.

Pilkillä (kuva: isä ja pikkuveljet pilkillä)

Seuraavana kevättalvena pääsin Tenho Matiaksen mukaan pilkille. Taas köröttelimme iiseellä kohti Viinijärven selkiä, tällä kertaa Harmaasaloon. Siihen aikaan moottoripyörillä ajettiin ympäri vuoden. Oli nollakeli ja äärimmäisen liukasta. Tenho varoitteli jo lähtiessä, että saattaisimme kaatua, ja minun pitäisi varoa, etteivät jalkani jää kaatuessa pyörän alle. Vaikka iiseessä olivat karkeat talvipinnat, olivat ne yhtä tyhjän kanssa peilikirkkailla teillä. Nastoja ei silloin tunnettu.

Kaaduimme menomatkalla kolme kertaa. Kuinkaan ei käynyt sen paremmin meille kuin pyörälle. Vauhti oli hiljainen, ja minä olin valmiina hyppäämään heti pois, kun pyörä alkoi kaatua. Kun pääsimme perille Harmaasaloon, Tenho tarkasti, voisimmeko ajaa jäälle pyörällä. Oli kuitenkin sen verran lunta ja vettäkin jään päällä, ettei uskaltanut pikku pojan kanssa lähteä. Jos pyörä juuttuisi sohjoon, siellä oltaisiin ilman ulkopuolista apua painavan iiseen rohjon kanssa!

Talsittuamme matalasta luhtarannasta riittävän kauas kairasi Tenho minulle reiän. Vaikka en ollut koskaan ennen pilkkinyt, oli juonen päästä kiinni saaminen helppoa. Siihen aikaan oltiin kesät ongella polvenkorkuisesta, ja matojen koukkuun pujottaminen ja kalojen koukusta irrottaminen oli yhtä tuttua kuin syöminen. Niinpä vetäisin ensimmäisen ahvenen jäälle.

Istuin koko ajan samalla avannolla sen kolmetuntisen, minkä jäällä viihdyimme. Välillä syönti loppui kokonaan, mutta alkoi harvakseltaan uudestaan ennen lähtöämme. Lopputulos oli hyvä, neljättäkymmentä ahventa, osa hyvän kokoisia. En ollut sitä ennen saanut yhtä suurta saalista. Ja hyvä saalis se olikin, koska monilapsinen perheemme sai siitä kaksi ateriaa. Perunamuusia, paistettuja ahvenia, ruisleipää ja maitoa. Äitini ei ollut mikään kulinaristikokki, kuten eivät muutkaan äidit tuolloin. Mutta hyvää ja maukasta kotiruokaa teki vähistä tarpeista niin, että meinasi välillä viedä kielen mennessään. Vaikka Tenho vaihtoi usein paikkaa kairaten aina uuden reiän, sai hän vähemmän kalaa kuin minä. Ehkä minun reikäni sattui vain hyvään kohtaan, missä ahvenparvi viihtyi. Minä käytin myös sen ajan pilkkimiseen, mikä Tenholla meni uusien paikkojen hakemiseen ja reikien kairaamiseen. Jossain välissä söin myös eväsleipäni. Ruokajuomana oli talviolosuhteisiin sopiva kuuma mustaviinimarjamehu termoksesta, kotona omista marjoista mehumaijalla mehustettu.

Aloitimme kotimatkan joskus puolen päivän jälkeen. Emme kaatuneet paluumatkalla kuin kerran alkumatkasta. Isommat tiet oli ehditty hiekoittaa pilkkireissumme aikana. Kotona nuori kalamies esitteli ylpeänä reppunsa sisällön. Ja hyvilläänhän äiti oli. Seuraavat kaksi ateriaa oli ratkaistu. Silloin ei eletty nykyisen kaltaisessa yltäkylläisyydessä, ja kaikki apu oli tarpeen. Oli eräs vielä tyytyväisempi kuin äiti tai minä: nimittäin mirri, joka kiehnäsi itseään äidin jalkoihin odottaen vesi kielellä perkausjätteitä.

Pohjaongella

Vuosi tai pari myöhemmin pääsimme serkkuni Timon kanssa Tenho Matiaksen kanssa Viinijärvelle pohjaongelle. Timo oli Tenhon vanhin lapsi, minua kolme vuotta nuorempi. Vihreä iisee oli vaihtunut punaiseen mosseen, Moskvits Eliteen.

Oli helteinen ja aivan tyyni kesäpäivä, kun lilluimme veneessä jossain keskellä selkää. Varmaan meillä oli käytössämme joko setäni Sulon tai Martin vene. Alussa pohjaonkiminen oli mukavaa, aivan kuin pilkkimistä ilman jäätä. Se olikin ensimmäinen pohjaonkireissuni. Välillä vaihdoimme paikkaa, ja Tenho heitti ankkurin päästyämme uuteen, tenhon mielestä lupaavaan paikkaan.

Olin saanut jo useamman ahvenen, kun taivaalta hellittämättömästi porottava aurinko teki minulle tepposet. Minulla ei ollut epäviisaasti hattua päässä, ja tilannetta vielä pahensi isän joka kesäksi leikkaama ”millijenkki”. Äkkiä alkoi oksettaa, ja kohta roikuin laidan yli tyhjentäen vatsalaukun sisältöä Viinijärveen. Olin saanut auringonpistoksen, elämäni ensimmäisen ja ainoan. Se kalastusreissu oli kohdaltani pilalla. Makasin loppuretken keulassa pitäen päätä varjossa ja välillä laidan yli oksentaen. Oksentamisesta ei meinannut tulla loppua ollenkaan, joskin muutaman kerran jälkeen tuli vain vähän keltaista sappea.

Eivätkä vastoinkäymiset siihen loppuneet. Erään paikan vaihdon yhteydessä oli ankkurinaru pyörähtänyt Timon toisen jalan ympäri, ja Tenhon heittäessä ankkurin, meinasi kevyt poika lähteä ankkurin seuraksi. Tenho sai juuri ja juuri pojan kiinni ennen kuin tämä putosi veteen.

Sen kalareissun päättyminen oli helpotus. Saimme Timon kanssa kuulla reissusta vielä monta kertaa. Tenho nauratti itseään ja muita usein kertomalla kahdesta urheasta kalamiehestä, joista toinen sotki oksennukseen koko Viinijärven ja toinen meinasi väkisin mennä ankkurin mukana järveen.

Noista päivistä on kohta 50 vuotta. Tenho Matiasta ei ole enää, eikä minuakaan kohta. Sukupolvet vaihtuvat, mutta aina jotain jää vanhasta. Vanhempi polvi on aina, kautta historian, siirtänyt taitojaan nuoremmalle. Minäkin sain oppia monelta taholta, mutta se, joka sai minussa kipinän syttymään luontoharrastuksiin, oli Tenho Matias.

kuva: Kuvablogi.com/Ari Laine

On juhannusilta. Rannassa laineet keikuttavat osittain rantaan vedettyjä, mustiksi tervattuja soutuveneitä. Ne on sidottu varmuudeksi rannan pajupuskiin. Mustat pilvet kiitävät taivaalla vinhaa vauhtia. Ei sada, mutta taivas voi revetä koska tahansa. Jos järven selkä olisi suurempi, kasvaisi aallokko niin suureksi, että veneet pitäisi vetää kokonaan maalle. Rannassa on suuri juhannuskokko vähän matkan päässä veneistä. Päällimmäisenä kokossa on neljä soutuveneen puolikasta. Kaksi tervaista soutuvenettä on saanut uhrata itsensä ihmisten juhannusjuhlan vuoksi. Rannassa ei näy yhtään ihmistä. Ylempänä tanssilavan luona muutama arka miehenpuolikas hakee rohkaisua pullosta. Jotkut ovat siinä kunnossa, että voi olla vaikeuksia järjestysmiehen ohittamisessa.

Sisällä tanssilavan hämärässä on odottava tunnelma. Suuri valtakunnallinen tähti esiintyy tänä juhannuksena. Lämppäribändi soittaa. Vaikka ulkona on mieluummin viileää kuin kuuma voimakkaan tuulen takia, hikoilevat tanssilattialla pyörivät parit. Sisällä on hiostavan kuuma. Lava on tupaten täynnä. Miesten nailonpaitojen kainalot ovat tummat hiestä. Ne, jotka eivät tanssi, seisoskelevat seinustoilla, miehet ja naiset eri puolilla lavaa. Kun kohtuulliseksi katsottava määrä kappaleita on tanssitettu, saattavat miehet naiset takaisin omalle puolelleen. Erikseen ovat pariskunnat. He pysyttelevät toisiinsa liimautuneina odottaen aina vain uutta kappaletta. Osa naisista istuu penkeillä. Miesten puolella ei ole penkkejä. Romaninaiset tanssivat keskenään. Tummia onkin tavallista enemmän yleisön joukossa. Tänä iltana esiintyisi heidän suuri idolinsa.

Alkaa 15 minuutin bufettitauko. Myytävänä on virvokkeita, pilsneriä, kahvia ja pullaa.

Kolmen tytön seurue jonottaa kahvia. He ovat naapuruksia, kaikki pikkutilallisten tyttäriä. Kun he ovat saaneet kahvinsa ja pullansa alas, on aika siirtyä tanssilavan puolelle.

Tunnelma alkaa sähköistyä. Kaikki tummat ovat ahtautuneet aivan esiintymislavan eteen. Heillä ei ole aikomustakaan tanssia illan pääesiintyjän laulaessa, ainoastaan kuunnella. Myös osa valkolaisista on ahtautunut korokkeen eteen. Loput seisoskelevat lavan reunoilla.

Ensin saapuvat soittajat: hanuristi, kitaristi, basisti, rumpali ja viulisti, joka hänkin on valtakunnallinen suuruus. Sitten lavalle kävelee lyhyehkö, pyylevä, tummatukkainen mies. Hiukset on kammattu taakse ja näyttävät aavistuksen lainehtivan. Hän on pukeutunut mustiin housuihin ja valkoiseen smokkitakkiin. Valkoisen paidan kaulusta koristaa musta rusetti. Hän hymyilee yleisölle. Ensimmäiset soinnut kajahtavat. Mestari aloittaa lyhyen intron jälkeen.

Yö kerran unhoa annoit, väsyneenä kun helmaasi jäin

minut unten maille sä kannoit, sadun kauniin unessa näin

minä näin jälleen katseesi tuon armahan, hymyn suloisen kirsikkasuun

Uskoin silloin onnehen varmaan, uskoin unelmiin ja haaveiluun…

Juuri kukaan ei tanssi. Kaikki vain kuuntelevat. Sitten innokkaimmat lähtevät liikkeelle. Kolmikosta kahta tullaan kohta hakemaan. Seinäkukkaseksi jää kolmikon lyhin, ehkä hivenen pyylevä tyttö. Hiekanväriset hiukset on koottu nutturalle päälaelle, vaatimattoman näköisiä kasvoja ei ole ollenkaan meikattu. Mistäpä köyhän pienviljelijän tytöllä meikkejä olisi? Eikä äiti katsoisi hyvällä, jos hän lähtisi naama sutattuna juhannusillan viettoon. Hyvä, kun pääsi ollenkaan. Päästäkseen hänen oli luvattava yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Ei hän olisi päässyt kai ollenkaan, ellei kuuluisa levytähti olisi ollut esiintymässä. Ei silti, että äiti olisi kyseisen levytähden levyistä välittänyt. Liian maailmallista hänen makuunsa. Hänen musiikkimakunsa liikkui virsikirjan ja kansanlaulujen välimaastossa. Mutta äiti muisti kuitenkin, millaista on olla nuori. Siksi hän päästi tyttärensä, vaikka tiesi tanssilavan vaaroista. Hän oli tyypillinen äiti. Katsoi jälkikasvuaan ruusunpunaisten silmälasien läpi. Jos hän olisi ollut ulkopuolinen, olisi hän tajunnut, että tytön ulkonäkö suojeli tätä.

Yö kallis sinua kaipaan, unta kaunista satujen maan

aatos liitää onneni aikaan, muistot sinne sen kuljettaa

minä näen jälkeen katseesi tuon armahan, jälleen hymyilee kirsikkasuu

valo täyttää iltani harmaan, surut synkät jo pois unhoittuu…

Yhä suurempi osa miehistä lähtee liikkeelle. Tyttöä ei kukaan hae. Hänen ruusukukkainen kellohameensa, itse tehty, on kaunis, mutta se ei yksin riitä houkuttelemaan tanssittajia. Tyttö katsoo laulajaa. Alkaa toinen valssi.

Näin yössä neidon kulkevan luo lyhdyn keltaisen

kun luulin seuran puuttuvan, mä pyysin seurakseen…

Tummat ja lavan eteen pakkautuneet valkolaiset tuijottavat lumoutuneena laulajaa. Taaempana jatkuu tanssi. Tyttö istahtaa penkille. Kolmas valssi lähtee soimaan.

Nyt jälleen viedä saan, mä sun, Babette

kai valssiin hurmaavaan, jota unhoita en…

Alkaa tango-osuus. Tytön kaverit saatetaan takaisin. Kun ”Leirinuotiolla” alkaa soida epäilemättä lavan edessä tungeksivien romanien toivomuksesta, hänen ystäviään tullaan taas hakemaan. Tyttö katselee tanssivia pareja. Jotain muuta tehdäkseen hän siirtyy vähän lähemmäksi esiintymislavaa. Hän katselee taas solistia. Tämän ääni tuntuu hypnotisoivan lavan edessä seisojat. Tyttö näkee pari hikihelmeä kihoavan laulajan otsalle. Ylhäällä esiintymislavalla täytyy olla kuuma, koska alempanakin tarkenee.

Kun ensimmäinen setti päättyy, seuraa 15 minuutin buffet-tauko. Kaksi tytöistä, jotka ovat olleet lähes koko ajan tanssimassa, käyvät jonottamassa itselleen limonadin.

Kohta alkaa toinen setti. Kahta tytöistä haetaan vähän väliä, mutta seinäkukkasta ei hae kukaan, ei edes vahingossa.

Alkaa toinen tauko, edellistä pitempi. Seuraa juhannusjuhlan kohokohta, kokon poltto. Yleisöä pyydetään siirtymään rantaan. Ihan kaikki eivät lähde. Innokkaimpia tanssijoita ei houkuttele edes kokko pois, vaan he jäävät tanssimaan levyjen tahdissa. Myös bufetti vetää puoleensa joitakin. Suurin osa lähtee kuitenkin kokolle. Se ehditään hädin tuskin sytyttää, kun taivas vihdoin purkaa vesilastinsa. Ja millä voimalla! Jos kokko olisi sytytetty minuutinkin myöhemmin, olisi se varmasti sammunut siihen valutetusta öljystä huolimatta. Tanssiyleisö ei kuitenkaan jää ihmettelemään, miten kokolle lopulta käy. Kaikilla on kiire tanssilavan suojaan.

Suurin osa kokolla olleista on silti läpimärkiä sisään ehtiessään. Vain harva on varannut sateenvarjon mukaansa. Sisään jääneet eivät voi olla tuntematta vahingoniloa, mutta eivät tietenkään näytä sitä ulospäin. Myös kolme ystävystä kastuvat, mutta ei niin pahasti kuin useimmat. He eivät onnekseen ehtineet edes rantaan asti, kun taivas repesi. Bufettiin syntyy hetkessä jono. Nyt kysyntä kohdistuu etupäässä lämmittävään kahviin.

Mestari aloittaa viimeisen osuuden. Hän katsoo suoraan tyttöön aivan kuin laulaisi juuri hänelle.

On mielessä ain, Hetki onnellinen

Sun valssiin mä hain, Kahden tanssimme sen

Niin kauan jo kai, Siitä illasta on

poski poskea vasten, Kun tanssimme

Sydän löi malttamaton

Kun kaunein on yö, Kun on kukkiva maa

Niin halla sen lyö, Syksy sen tuhoaa

En ymmärtänyt, Että sen kerran vain

Poski poskea vasten, Kun kanssasi

Kerran vaan tanssia sain

Pehmeä, luja baritoni hypnotisoi tytön. Hänen on pakko istua, kun jalat muuttuvat hyytelöksi. Ihmeellinen lämpö täyttää hänet. Hän on täydellisesti laulajan lumoissa.

Pois tiesi taas vei, Enkä löydä sua en

Mut vaikene ei, Valssi onnellinen

Se mieleeni taas, Sinun tenhosi toi

Poski poskea vasten, Kun tanssimme

Valssi kun meille vain soi

Se mieleeni taas, Sinun tenhosi toi

Poski poskea vasten, Kun tanssimme

Valssi kun meille vain soi

Ilta jatkuu. Tyttö on kuitenkin ihan muissa maailmoissa. Hän ei enää kärsi seinäruusuna olosta. Itse asiassa hän ei näe enää tanssivia pareja ja jopa toivoo, että kukaan ei hakisi häntä. Hänen koko huomionsa on suuntautunut esiintymislavalle.

Kun illan viimeinen on soinut, sanoo mestari jotain orkesterin jäsenille ja poistuu itse lavalta. Orkesteri jää lavalle. Kaikki ihmettelevät, mitä nyt tapahtuu. Tuleeko vielä jonkinlainen encore aivan kuin konserteissa? Valssin ensimmäiset mollisoinnut kajahtavat. ”Poskivalssi”, sama, minkä laulaja lauloi kolmannen setin alussa. Mestari ei kuitenkaan ilmaannu lavalle, vaan on äkkiä tytön edessä kumartaen kohteliaasti. Hän on vaihtanut valkoisen smokkinsa tavalliseen tummaan puvuntakkiin. He liukuvat valssin askelin ympäri lavaa. Tilaa on, sillä kukaan muu ei tanssi. Kaikki vain tuijottavat hölmistyneinä. Tytön kaverit näyttävät aavistuksen kateellisilta. Valssi loppuu, ja mestari kumartaa kohteliaasti kiitoksen. Alkaa tango ”La Cumparsita”. Mies vie tyttöä tottuneesti. Yleensä laulajat ovat huonoja tanssijoita. Mestari on poikkeus säännöstä, mutta hänhän kantaakin harteillaan melkoista naistenmiehen mainetta. Kun tango loppuu, saattaa mies tytön takaisin paikalleen sanoen tälle jotain. Tyttö vastaa, ja mies poistuu. Orkesteri alkaa koota varusteitaan. Ilta on päättynyt.

Kateelliset tytöt kyselevät, kuinka kummassa tuollainen kuuluisuus ja elokuvatähti tanssitti heidän ystäväänsä. Olivatko he kenties ennestään tuttuja, vai peräti sukulaisia? Tyttö puistaa päätään, ei hän itsekään tiedä. Lavayleisö purkautuu ulos. Sateesta ei ole enää muistuttamassa kuin tanssilavan pihaa koristavat vesilammikot. Taivas on kristallinkirkas, ei tuule ollenkaan. Ilma on lähes kuuma, vaikka on puoliyö. Se enteilee alkavaa hellejaksoa. He tulevat tanssilavan portille. Tyttö sanoo kavereilleen, että jäisi portille, eikä tulisi kavereidensa mukana kotiin. Nämä saisivat kävellä viisikilometrisen kotimatkan ilman häntä. Ihmetellen tytöt jättävät ystävänsä, mutta jäävät vähän matkan päähän katsomaan. Heillä alkaa olla aavistus tulevasta.

Kauan heidän ei tarvitse odottaa, kun lavan takaa kaartaa iso, beigenvärinen amerikanrauta. Orkesterivälineet on koottu isoksi röykkiöksi auton katolla olevalle tukevatekoiselle kattotelineelle. Auto pysähtyy tytön kohdalle, takaovi avautuu, ja tyttö astuu sisään. Tämä vilkuttaa heille auton huristaessa ohi.

Auto pysähtyy tytön kodin pihatien liittymään maitolavan eteen. Tyttö ei halua, että auto ajaa pihaan asti. On jo aamuyö, äiti saattaisi herätä. Sitten vasta riittäisi selittämistä! Lähtiäisiksi mestari ojentaa tytölle viimeisimmän singlensä.

Kepein askelin tyttö astelee pihatietä. Tätä iltaa hän ei unohtaisi koskaan! Senkin hän tietää, mitä hän ostaisi seuraavalla kaupunkireissullaan. Portaiden juurella hän riisuu kengät jalastaan ja avaa hiljaa narisevan ulko-oven.

Kuva: Fargo ja kilipukit

Olin 17. Pidimme talviverkkoja Pyhäselällä. Olimme kaverini Timon kanssa lähdössä verkoille eräänä kevättalven arkipäivänä. Emme kuitenkaan halunneet lähteä ilman kulkuvälinettä monen kilometrin päähän, vaikka kummallekaan ei ollut siunaantunut vielä ajokorttia. Autoa ei ollut kuitenkaan käytettävissä. Silloin huomasin pihalla seisovan Fargon. Miksi se ei ollut soran ajossa? Ketään ei ollut kotona, joten en voinut keltään kysyäkään. Niinpä päätin kylmästi, että verkoille lähdetään Fargolla!

Alku sujui kommelluksitta. Halla-ahontiellä oli tasoristeys, jota ennen lähes pysähdyin ja vaihdoin pienemmän nopeusalueen. Kun junaa ei näkynyt, aloin taas kiihdyttää ja vaihdoin kertojan isommalle. Tämän jälkeen en saanutkaan enää mitään vaihdetta päälle! Koska radalle noustaan vastamäkeen, loppui vauhti parahiksi siten, että auto jäi keskelle rataa! Vaikka miten remppasin aluevaihtajaa, ei mitään tapahtunut. Aluevaihtaja jäi välitilaan, jolloin kumpikaan nopeusalue ei ollut päällä. Nyt ymmärsin, miksi auto oli arkipäivänä kotona. Aluevaihtaja oli rikki. Siinä seistiin kuin mummo lumessa!

Hyppäsimme molemmat ulos tutkimaan tilannetta. Tilanne oli epäilemättä huolestuttava. Olisi siinä voinut seisoa vaikka tuomiopäivään, mutta kun juna tulisi milloin tahansa! Tiesimme, että juna tulisi pikapuoliin heti alkuiltapäivästä. Vaikka olimme molemmat Onttolan poikia, ja olimme lukemattomat kerrat nähneet iltapäiväjunien kulkevan, emme koskaan olleet vilkaisseet kelloa, ei edes Timo, vaikka asui näköyhteyden päässä radasta. Tiesimme kuitenkin, ettei meillä ollut paljon aikaa.

Radan ylityskohta oli niin paljon ylempänä kuin muu tien taso, että auto seisoi kuin tatti paikallaan. Keula ja etupyörät olivat radan ylittäneinä toisella puolella alamäessä, takapyörät taas toisella puolella alamäessä toiseen suuntaan. Vaadittaisiin melkoisesti voimaa saada auto pois radalta. Kysymyksessä oli sentään kolmiakselinen sora-auto, jonka omapaino oli noin 10000 kiloa. Yritimme Timon kanssa vääntää eturenkaista, mutta emme saaneet autoa juuri edes liikahtamaan. Nyt olisivat hyvät neuvot kalliit!

Mietimme kuumeisesti, mitä tehdä. Aloimme olla sitä mieltä, että yrittäisimme pysäyttää junan ennen kuin se törmää kuorma-autoon. Mutta kummasta suunnasta seuraava juna tulisi? Emme tienneet sitäkään. Olimme Joensuu-Turku – radan varressa, ja junia kulki molempiin suuntiin, sekä tavara- että henkilöjunia. Meidän olisi juostava toisen Joensuun suuntaan ja toisen Viinijärven. Silloin syntyi vielä epätoivoinen ajatus viimeisestä yrityksestä auton siirtämiseksi. Lähellä pienen pellon takana näkyi metsikkö, jossa kasvoi käsivarren paksuista koivua. Meillä oli kirves autossa. Olisiko siinä pelastuksemme? Timo lähti juoksemaan kirves kourassaan kohti metsikköä aikomuksenaan katkaista kaksi muutaman metrin mittaista, vahvaa koivurankaa, joilla vääntäisimme molemmilta puolilta autoa etu- tai takapyöristä. Minun tehtäväkseni tuli jäädä sillä aikaa radan varteen ja yrittää kuulostella, kummasta suunnasta juna tulisi. Sitten olisi otettava mahdollisimman kova spurtti junaa vastaan, ja yritettävä saada se pysähtymään ennen törmäämistä kuorma-autoon.

Ne olivat pitkiä minuutteja, kun odottelin Timoa metsästä samalla kuulostellen, oliko tuo jo junan ääni. Lopulta Timo juoksi pellon poikki käsissään kaksi vahvaa koivurankaa. Kumpikin väänsi omalta puoleltaan voimiensa takaa. Ja toden totta, maailman vanhin keksintö, vipu, pelasti meidät pulasta! Auto vyöryi hitaasti, mutta varmasti eteenpäin. Kun toinen vaihtoi rangan asentoa, piti toinen autoa paikoillaan, muuten se olisi vierinyt heti takaisin, koska peräpää nousi vastamäkeen. Lopulta saimme peräpään hilattua radan päälle. Loppu oli lasten leikkiä. Auto alkoi rullata alamäkeen. Olimme pelastuneet!

Mieleeni oli jo ehtinyt juolahtaa, korvaisiko vakuutuskaan, jos törmäys olisi tullut. Minä olin alaikäinen ja ajokortiton. Minun olisi ainakin kerrottava, että olin ottanut auton luvatta, mikä tavallaan oli tottakin. Tosin isä oli opettanut meitä ajamaan jo aivan pikku pojasta, ja olimme ajaneet lukemattomia kertoja kortitta ihan luvan kanssa, useimmiten isän suoranaisesta käskystä. Soran ajossakin minä olin jo 14-vuotiaana. Tällä kertaa kiinni jääminen oli taas lähellä. Olimme pelastuneet neuvokkuutemme ansiosta, kun älysimme käyttää maailman vanhinta työkalua. Liekö enteellistä, mutta Timosta tuli sittemmin koneinsinööri.

Sillä kertaa jäivät talviverkot katsomatta. Junakin tuli vasta 15 minuutin päästä, joten meillä olisi ollut vielä pelivaraakin. Aloimme kävellä lampsia kohti Timon kotitilaa, joka näkyi ylikäytävälle puolen kilometrin päässä.

Vuosia aikaisemmin, kun meillä vielä oli Magirus, lähdimme Ossin kanssa sillä verkoille Pyhäselän suulle. Minä ajoin. Ajoimme Halla-ahon tietä kohti Törmän risteystä. Viimeinen jyrkkä kurvi ennen Kuopion tietä kaartoi oikealle.

Sivumennen sanoen, Ossi ajoi vuosia myöhemmin Angliansa katolleen samassa kurvissa. Se tapahtui aivan kuin Leevi and the Leavingsin laulussa ”Teuvo, maanteiden kuningas”. En tiedä, tapasiko Gösta Sundqvist koskaan Ossia, mutta laulun Anglia-osuus on kuin suoraan Ossin ympäriajosta Halla-ahontiellä. Anglia oli hauskan näköinen sen jälkeen. Yläosa oli taittunut palkkien pettäessä sivulle. Anglia päätyi Onttolan autohajottamolle kuten useimmat muutkin ensimmäiset automme. Olivathan ne useimmiten viittä vaille romutuskuntoisia jo meille tullessaan.

Kuva: Magirus ja pikkuveljet

Tulimme siis Magiruksella kurvista. Ajokortittoman sydän hyppäsi kurkkuun. Poliisit olivat tukkineet risteyksen! He suorittivat parhaillaan nopeusvalvontaa eli kyttäsivät puskista viattomia autoilijoita, kuten isäni olisi asian ilmaissut. Emme sopisi kuorma-autolla ohi. Pysäytin Magiruksen ihan poliisin Saabin taakse, ja kun en muutakaan keksinyt, aloin peruuttaa. Oli minun onneni, että suomalaispoliisit ovat niin hölmöjä kuin ovat. Vaikka pysäytin kuorma-auton aivan heidän taakseen, ja peruuttaminen näkymättömiin kurvin taakse tuntui kestävän ikuisuuden, ei kumpikaan poliiseista älynnyt mitään. Minun on vaikeaa vieläkin ymmärtää, kuinka kumpikaan ei sattunut vilkaisemaan taakseen tai peileihin. Jouduin peruuttamaan varmasti 300 metriä, ennen kuin sain auton käännettyä Puhakan risteyksessä. Silläkin kertaa jäi talviverkoilla käymättä. Kiinni jääminen oli lähempänä kuin koskaan, melkeinpä hiuskarvan varassa.

Yhden ainoan kerran olen joutunut kortittomana pakenemaan poliisia. Kuskimme oli vienyt Magiruksen korjaamolle. Minun tehtäväni oli viedä hänen Mininsä sinne. Hän antaisi minulle sitten kyydin takaisin Onttolaan. Kun tulin Kuopion tien risteykseen Noljakan Kesoilin kohdalla, näin poliisit Kesoilin pihassa tarkkailemassa liikennettä. He katsoivat suoraan minuun ja huomasivat nuoren olemukseni. Taisin olla silloin 14. He starttasivat Saabin ja aikoivat ilmiselvästi ottaa minut kiinni.

Onneksi pääsin silloin kääntymään Kuopion tielle. Vaikka oli talvikeli, painoin kaasun pohjaan. Näin peilistä, kuinka poliisit joutuivat kiertämään silloisen Noljakan Kesoilin ja Noljakan tien lenkin, ennen kuin pääsivät Kuopion tielle. Sain useamman sadan metrin etumatkan, ehkä jopa yli puoli kilometriä. Oli kova lumipyry, mutta näin kaukana perässä vilkkuvalot. Pelkäsin poliisien saavan minut kiinni ennen Joensuuta, koska Mini ei kulkenut kuin sataakolmeakymppiä. Poliisien 99 Saab kulki sentään sataakuuttakymmentä. Siksi kurvasin Siilaisen risteyksestä vasempaan Pilkon tielle, ja ajoin tavallaan poliiseja vastaan, vain metsikkö välissä. Sammutin ajovalot, etteivät ne paljastaisi minua. Harhautus onnistui täydellisesti, poliisit hölmöt jatkoivat sireenit soiden Siilaisen risteyksen ohi Joensuun suuntaan. Taas kerran selvisin täpärästi poliisien kynsistä. Ajelin hissuksiin korjaamolle, ja kuskimme viskasi minut takaisin Onttolaan. Takaa-ajosta en puhunut mitään.

Ajokortitta ajoa kertyi nuoruudessa lukuisasti. Niitä kaikkia on turha luetella, enkä kaikkea muistaisikaan. Joitakin erikoisuuksia on jäänyt mieleen. Joitakin aikoja sitten kävi Korhosen Matti vieraisilla pariinkin otteeseen. Matti, joka on kanssani samaa ikäluokkaa, naurahti, että minusta on jäänyt mieleen, kuinka kävin Magiruksella koulussa. Se on kuitenkin liioittelua. Kävin vain joskus. Koska meillä oli useampia Magiruksia, saatoin joskus tulla Magiruksella kaupunkiin ja viedä auton vaikkapa rengasliikkeeseen tai korjaamolle. Koulupäivän jälkeen ajoin auton sitten kotiin.

Oma lukunsa olivat lapsuuden ”autokouluajelut” isän sylistä. Heti muutaman vuoden ikäisestä isä alkoi opettaa meitä ohjaamaan. Jalat eivät vielä yltäneet lähellekään polkimia, mutta tehtävänä olikin vain ohjata autoa. Opettelimme ohjaamaan sekä kuorma- että henkilöautoa. Alussa isä joutui vähän väliä tarttumaan ohjauspyörään, mutta pikku hiljaa taitomme karttui. Lopulta isä luotti meihin niin paljon, ettei pitkään aikaan vilkaissutkaan tietä. Saattoi syödä vaikka eväitään. Silloin, kun isä ajoi öljyä Suomen Petroolilla, olimme Ossin kanssa kyydissä hyvin paljon. Silloin saimme ohjata paljon puoliperävaunurekkaa.

Kuva:isä ja öljyrekka Magirus

Eräs reissu jäi mieleen. Silloin emme me pojat ohjanneet. Oli pääkallokeli, ja isäkin joutui ajamaan kieli keskellä suuta. En muista, minne olimme öljyä viemässä, jonnekin itärajan pikkukauppiaille kai. Silloin oli jokaisessa maaseutukaupassa jonkinlainen polttoaineen jakelupiste. Tiet syrjäkylille olivat kapeita, sorapintaisia ja mäkisiä. Edessä oli tavallista suurempi vastamäki. Isä yritti ottaa vauhtia niin paljon kuin sai. Mutta sen aikaisessa Magirus Deuz Saturn –kuorma-autossa hevosvoimia oli vain 159, joten vauhtia ei niin vain ollut otettavissa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että tämän päivän järeämmissä kuorma-autoissa on vähintään 500 hevosvoimaa. Jännittävä vastamäki alkoi aivan liian pienellä vauhdilla. Vaikka isä kuinka kepitti, hidastui vauhti aivan liian nopeasti. Paljon ennen mäen huippua alkoivat takapyörät pyöriä tyhjää. Lopulta vauhti pysähtyi kokonaan. Isä painoi jarrut pohjaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä jyrkässä, liukkaassa vastamäessä. Auto alkoi vastustamattomasti liukua takaperin. Isä ehti huutaa vain, että pitäkää kiinni. Hän yritti pitää puoliperävaunun tiellä, mutta se oli mahdotonta. Perä työntyi hankeen oikealle puolelle, ja perävaunun takaosa kiintopisteenä koko yhdistelmä liukui liukkaassa ja jyrkässä mäessä ympäri kuin kelkka. Niin olimmekin menossa täysin päinvastaiseen suuntaan. Ja koska vauhtia oli jonkin verran, irtosi vaunun peräkin syvältä hangesta auton massan ja vauhdin vaikutuksesta kuin tyhjää vaan. Isä alkoi kiihdyttää, jotta selviämme edessämme olevan, pienemmän mäen päälle.

Se oli käsijarrukäännös puoliperävaunu-rekalla kapealla ja liukkaalla, talvisella tiellä. Jos sitä yrittäisi tarkoituksella, ei se onnistuisi. Vahingossa se onnistui. En muista, yritimmekö uudestaan, vai etsimmekö kiertotien. Vai luovuimmeko sillä kertaa kokonaan polttoaineen viennistä hankalan kulkuyhteyden päässä olevalle kauppiaalle?

Vielä jäivät mieleen evästuokiot näillä pitkillä, päivän kestävillä reissuilla. Kun isä oli jakanut polttoaineen ja öljyt kauppiaalle, hän piipahti kaupassa. Yleensä eväänä oli pötkö metsästäjää tai gotleria, josta isä leikkasi sentin tai kahden paksuisia siivuja. Muistan, kuinka hyvää oli pelkkä makkara limonadilla alas huuhdeltuna. Kotona äiti ei antanut makkaraa kuin ohuina siivuina leivän päällä.

Eräs pienenä tehty ohjausreissu isän sylistä on jäänyt mieleen. Olimme jostain syystä menossa neliveto-Magiruksella kylään Oinosille Horsmanahoon. En edes muista, ketä oli kyydissä, Tenho Matias oli ainakin. Isä nosti minut tapansa mukaan syliinsä ohjaamaan. Oli myöhäissyksy, ja kapeat soratiet olivat pehmeitä, varsinkin ojien reunat. Isä luotti ehkä liikaa pikkupojan tilanteen hahmottamiskykyyn, koska keskittyi lähinnä seurusteluun muiden ohjaamossa istuvien kanssa. Niinpä eräässä kohtaamistilanteessa väistin liian lähelle ojan reunaa, ja tie petti raskaan kuorma-auton alla. Oja nielaisi oikean eturenkaan. Minun pikkupojan voimani eivät riittäneet vääntämään autoa tielle. Magiruksessa ei ollut ohjaustehostinta. Isä tarttui ohjauspyörään ihan liian myöhään. Onneksi vauhti oli hiljainen. Vaikka oja oli aika syvä, nousi nelivetoinen kuorma-auto ojasta omin avuin pienen vekslailun jälkeen. Näin matka pääsi jatkumaan ilman vahinkoja. Niin sain jo pikku poikana kokea kantapään kautta, miten soratien reuna saattaa olla pettävä. Liekö tällä opetuksella ollut vaikutusta, mutta en ole koskaan ajanut ojaan, vaikka olen ajanut paljon erilaisilla vehkeillä ja yhdistelmillä.

Rehellisyyden nimissä ajoin kyllä kerran Anglian talvikelissä Onttolassa koulun risteyksessä ojan pohjalle esitellessäni Timolle, kuinka tullaan vauhdikkaasti Onttolan suunnasta ja heitetään Anglia jyrkästi hieman takaviistoon kääntyvälle koulun tielle käsijarrukäännöksellä. Silloin petti käsijarrun vaijeri, ja menimme sivuttain ojaan, että napsahti! Ihme kyllä, saimme Anglian nostettua tielle ilman ulkopuolista apua, ja matka pääsi jatkumaan.

Kuva: minä, Ossi, isä ja “lippa kertaa lippa”

Eräs lapsuusmuisto tulee vielä mieleen. Emme olleet vielä kouluikäisiä, koska meillä oli vielä ”kantti kertaa kantti” eli Pontiac. Muistan, kun ajelimme Ossin kanssa nykyistä Outolamminkatua edestakaisin harjoittelumielessä. Olimme niin pieniä, että toinen paineli polkimia ja toinen ohjasi. Oli Ossin vuoro ajaa. Autoa kääntäessään Ossi ajoi auton liian lähelle Kovalaisen aitaa. Puskurin pää luiskahti aidan rakoon, ja Ossin peruuttaessa kaatui koko Kovalaisen aita. Pontiac ei ollut mitään peltiä, vaan täyttä rautaa. Siinä ei paljon yksi lauta-aita painanut! Kun irrotimme kaatuneen aidan puskurista, tutkimme auton vauriot. Ei mitään, ei kerta kaikkiaan mitään! Häivyimme vähin äänin paikalta. Sen verran säikähdimme, että veimme ”lippa kertaa lipan” alias Pontiacin kotiin, ja lopetimme ajelun siihen. Se olikin viisasta. Kovalaiset eivät olleet kotona, eikä muitakaan silminnäkijöitä ollut. Näin emme koskaan jääneet kiinni aidan kaadosta, vaikka muistan Kovalaisen Jounin, joka oli kaverini, tiukanneen minulta, tiesinkö, kuka heidän aitansa kaatoi.

Kuva: nuoremmat sisareni ja Skoda

Seuraava auto oli Skoda Octavia, kaksiovinen itäauto. Sillä pystyimme harjoittelemaan myös Kalattoman metsässä. Metsässä kulki epävirallinen tien tapainen Kalattoman tanssilavalle, vaikka varsinainen tie meni ihan muualta. Lukemattomat kenkäparit, polkupyörät, mopot ja moottoripyörät olivat muokanneet aina tanssilavailtoina minulle ja Ossille erinomaisen harjoittelutien, jonka pituus oli lähemmäs kilometri. Muistan erään kerran, kun olimme Ossin kanssa kurvailleet aikamme Kalattoman metsässä, ja tulimme kääntämään autoa ja vaihtamaan kuskia kotipihaan. Isä sattui olemaan pihalla. Ihmettelimme, kun hän komensi meidät ulos autosta, ja lähti kovalla vauhdilla ajamaan maantielle. Isän palattua selvisi, mistä moinen kiire johtui. Olimme lähellä polttaa Skodan kannentiivisteen. Auto oli keittänyt, kun tulimme pihaan. Emme olleet älynneet laskea kaihdinta alas, mikä piti tehdä ehdottomasti hitaassa ajossa. Senkin asian opimme näin ihan pikkupoikina.

Kaikki ajokortitta ajot eivät päättyneet onnellisesti. Siitä kerron toisessa tarinassa nimeltä: ”Ajokortiton nuorukainen hurjana metsään”. Mutta vaikka joukkoon kuuluu yksi surullinenkin tarina, on näiden tarinoiden kokonaissaldo positiivinen. Me saimme jo nuorella iällä taidon ajaa autoa, saimme kokea jännittäviä hetkiä poliisien pelossa. Monta ”läheltä piti – tilannetta” päättyi onnellisesti. Ja ilman niitä ajeluja ei tämäkään tarina olisi syntynyt.

Olimme Uljaksen, ajokoiraurokseni, kanssa jänisjahdissa Pötikkävaarassa, lähellä itärajaa. Oli lokakuun puolta väliä. Syksy oli ollut lämmin, mutta nyt oli ilmassa viilenemisen merkkejä. Ensi yönä menisi pakkaselle, jos sää pysyisi kirkkaana. Siihen viittasi jo itätuulikin, joka oli kääntymässä enemmän koillisen puolelle.

Olin ottanut ensimmäistä kertaa mukaani uuden tiipiini, jonka olin Annen, vaimoni, avustuksella tehnyt. No, jos en yhtään valehtele, oli Anne leikannut ja ommellut tiipiin, ja minä olin ollut lähinnä henkisenä tukena. Kas, kun Anne on varustettu taidoilla, joista minulla ei ole hajuakaan. Sen verran täytyy kuitenkin kehua, että minä olin ihan itse ostanut kankaan tiipiitä varten.

Olin ensin suunnitellut tilaavani armeijan puolijoukkueteltan kaminoineen päivineen. Sellaisessa tarkeni vaikka 30 asteen pakkasella. Ongelmaksi tuli kuitenkin paino ja se, ettei sitä voinut yksin käyttää. Oli toki olemassa pienempi sissiteltta, mutta en pitänyt edes armeija-aikaan sissiteltasta. Se oli mielestäni liian matala. Sitten harkitsin pienempää kaminatelttaa, mutta aina ongelmaksi muodostui paino. Sitten satuin lukemaan Yrjö Kokon kirjan ”sudenhampainen helminauha”. Siinä Yrjö Kokko poikineen teki 50-luvulla tiipiin, jolloin ei tarvinnut kantaa kuin pelkkä kangas. Kaikki muu tarvittava löytyi luonnosta. Kun käytin hyväkseni tämän päivän kehittynyttä tekniikkaa ja ostin samaa ultrakevyttä avaruuskangasta, jota käytettiin louteissa, jäi kankaan paino olemattomaksi. Näin sain helposti mukana kuljetettavan suojan, jossa pärjäsi kovallakin pakkasella.

Tiipiistä tuli hieno, jopa parempi kuin uskalsin toivoa. Olin tehnyt alkuperäisiin piirustuksiin sen verran parannuksia, että savuläpissä oli taskut, joihin tiipiin molemmilta puolilta tulevat pitkät säätöriu’ut kävivät. Näin ei tarvinnut mitään narukiinnityksiä. Toisenkin muutoksen olin tiipiihin tehnyt. Oviaukko oli pyöreä ja keskellä ehjää sivua ja 30 sentin korkeudella maasta. Näin kulkeminen sisään ja ulos oli helppoa, koska oviaukko oli ylempänä. Toinenkin hyöty tällaisesta oviaukosta oli: lunta kantautui sisään paljon vähemmän kuin maan rajassa olevasta aukosta. En suinkaan ollut keksinyt näitä parannuksia itse, vaan olin silmä kovana katsonut lännenelokuvia, etenkin kuvauksia intiaanikylistä. Kaikissa kuvauksissa poikkeuksetta oviaukot olivat pyöreät ja irti maasta sekä savuläppien säätö pitkillä riu’uilla tiipiin molemmilta puolilta.

Kuva: Jänismetsällä,
kelokantoon kyhätyn nuotion ääressä.

En siis mennyt kämpälle yöksi, vaan yöpyisin tiipiissä. Lähdin Poikopääjärven pohjoispäähän kämpän soutuveneellä. Kaksi kilometriä vastatuuleen soudettuani olin järven pohjoispäässä. Päätin etsiä leiripaikan järveltä hieman koilliseen. Siellä olevan ison kuusimetsän loputtua alkoi ylöspäin viettävä, jäkälää kasvava mäntykangas, joka oli täynnä kelokantoja ja tervaisia maapuita polttopuuksi. Kuusikosta saisin havuja aluseksi tiipiin pohjalle. Ohkaisista, ranteen paksuisista männyn rangoista saisin mainiot ruoteet, joita tarvitsin 12 kappaletta, pituudeltaan noin neljä metriä. Lisäksi tarvitsin kaksi samanmittaista savuläppien säätöriukua. Päätin kuitenkin etsiä ruoteita ensin kuusikosta, ojien varsien lepikoista. Siten en aiheuttaisi minkäänlaista vahinkoa valtion metsälle. Periaatteessa pystyssä olevien puiden ottaminen oli kielletty. Minä tulkitsin tuota sääntöä joustavasti. Jos rikoinkin sääntöä joskus, yritin tehdä sen metsätalouden kannalta järkevästi, etten olisi aiheuttanut tarpeetonta vahinkoa valtion bisneksille.

Tällä kertaa ei tarvinnut turvautua rikokseen. Ojien varret olivat täynnä riittävän pitkää leppää. Uskomatonta, miten nopeasti leppä kasvaa, kun kosteutta on riittävästi. Kun kymmenen vuotta sitten olin yöpynyt täällä Nonon, silloisen ajokoiranarttuni kanssa, ei lepistä olisi vielä ollut lähellekään ruodepuiksi. Olimme silloin olleet rakovalkealla avotaivaan alla. Keskellä yötä olin herännyt Nonon murinaan. Kun koira murisee pimeään, panee se mielikuvituksen laukkaamaan. Oliko se kenties karhu? Nono pelkäsi karhun hajuakin. Alueella oli tiheä karhukanta. Vai kenties hirvi? Hirveäkin Nono pelkäsi sen jälkeen, kun hirvi oli potkaissut sitä sen ajettua niitä alituiseen nuorempana. Vai oliko se susi, joka mieluili mehevää ajokoirapaistia. Tai joku pienempi metsän asukas? Ahmojakin täällä oli. Olin nähnytkin pari kertaa. En antanut sen häiritä mielenrauhaani, vaan komensin koiraa vaikenemaan, ja käänsin kylkeäni. Se ei kuitenkaan totellut, vaan jatkoi murinaansa. Lopulta nukahdin koiran murinaan.

Ajatukseni katkaisi Uljaksen ajohaukku. Se oli saanut jäniksen ylös. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa passailla. Ottaisin haulikon käteeni vain jos ajo tulisi kohti. Oli kiire saada tiipii pystyyn ennen pimeää. Puitakin olisi ehdittävä keräämään. Aikaa pimeän tuloon ei ollut montaa tuntia, ja pystytin tiipiitä nyt ensimmäistä kertaa. Saattoi tulla yllättäviä ongelmatilanteita. Ajo kuului menevän poispäin, joten aloin pystyttää ruoteita.

Valitsin kolme tukevinta riukua, asettelin ne maahan rinnakkain siten, että tyvet olivat tasassa. Sitten sidoin ne narulla yhteen noin kolmen ja puolen metrin korkeudelta. Asettelin riu’ut niin, että tyvet tulivat ympyrän kehälle tasaisin välimatkoin. Näin valmistuisi kolmijalka, jota vasten loput ruoteet kasattaisiin. Tartuin yhteen kolmijalan riu’uista, ja samalla kun kohotin riu’un toista päätä, työnsin. Kolmijalka nousi kevyesti. Näin pienen kodan pystyttäminen yksin onnistui mainiosti, kunhan ei valinnut liian järeitä ruodepuita.

Kun olin saanut kolmijalan pystyyn, kuulostelin koiran ajoa. Ahaa, ajo kuului tulevan kohti. Päätin uhrata muutaman minuutin passissa seisomiseen. Otin haulikkoni, panostin, ja jäin kuulostelemaan. Silloin huomasin jäniksen, joka juoksi jo minusta poispäin aivan liian kaukana ampumista ajatellen. Jos olisin ollut hiljaa vähän aikaisemmin, olisi se juossut suoraan syliini. Jänis oli jo valkoinen. Se loisti lumettomassa maassa kuin Naantalin aurinko. Mistähän sekin sanonta lie tullut? Oliko aurinko Naantalissa muka erikoisen kirkas? No, nyt saatoin jatkaa tiipiin pystyttämistä, kun olin onnistunut karkuuttamaan jäniksen.

Kolmijalkaa vasten kasasin loput yhdeksän riukua tasaisin välein. Seuraavana olisi kankaan kiinnittäminen. Intiaanit asettelivat oviaukon aina itään, aamuaurinkoon päin. Minä en ajatellut niinkään aamuaurinkoa, vaan tuulen suuntaa. Halusin asettaa savuläpät poikittain tuuleen nähden. Mitä kovemmin tuulisi, sen suurempi alipaine savuaukkoon syntyisi, ja sitä savuttomampi tiipii olisi. Työnsin etu- ja keskisormen suuhuni ja nostin käden pääni yläpuolelle. Jos heikosti tuulikin, en saanut varmuutta suunnasta. Kokeilin siis savulla. Tuuli idästä edelleen. Koska oviaukko oli 180 asteen kulmassa savuaukkoon nähden, tuli oviaukko siis etelään. Kaikki ei mennyt intiaanien oppien mukaan.

Kankaan kiinnittäminen huolestutti ennalta eniten. Kuinka saisin kankaan paikoilleen yksin? Nyt piti hetki pähkäillä. Jos olisin älynnyt ottaa rissan mukaan, olisin voinut sitoa sen ruoteiden risteyskohdan yläpuolelle ja pujottaa narun sen kautta. Narulla olisin voinut vetää kankaan huipun ylös kepillä avittaen. Nyt täytyi pärjätä ilman rissaa. Kiersin kankaan ruoteiden ympäri niin ylös kuin ylsin. Sidoin kankaan kolmesta kohdasta, ettei kangas tippuisi toiselta puolelta, kun nostaisin sitä kepillä toiselta reunalta. Olin pelännyt turhaan. Kangas oli kevyt, ja nousi yllättävän helposti. En tosin yltänyt sitomaan huippua kiinni, joten ylös jäi pienen pieni, ylimääräinen savuaukko. Se ei haitannut. Eihän nyt ollut märkää. Ja vaikka sataisikin, ei siitä montaa pisaraa sisään tulisi.

Kankaan liitoskohdan olin tehnyt savuaukon kohtaan. En tiedä tekivätkö intiaanit siten tiipiinsä, mutta minun järkeilyni mukaan se oli paras paikka liitoskohdalle silloin, kun tehtiin kota tällä intiaanien tyylillä. Perinteisessä suomalaisessa kodassa kangas sidotaan oviaukon molemmilla reunoilla oleviin ruoteisiin. Oviaukko yltää siis maahan saakka. Oviaukko peitetään sitten ylhäällä olevalla ovivaatteella tai jättämällä lievettä riittävästi vapaaksi molemmin puolin. Minun tiipiissäni sen sijaan oli pyöreä, kiinteä oviaukko, jonka yläpuolella oli ovivaate, joka yksinkertaisesti vain pudotettiin oviaukon eteen. Tuulisella säällä se voitiin myös sitoa kiinni.

Minun rakennelmassani hankalin kohta oli juuri tuo kankaan liitoskohta, koska se piti saada vedenpitäväksi. Olin ratkaissut sen siten, että olin rei’ittänyt liitoskohdan molemmat reunat metallirenkailla, joiden kautta kulki nyöritys. Nyöritystä kiristämällä sain liitoksen kiinni. Tämän ratkaisun etuna oli sekin, että pystyin vapaasti määrittämään savuaukon koon, tai halutessani vaikka sulkemaan sen kokonaan. Vedenpitävyys taas turvattiin sillä, että toiseen liitoskappaleen reunaan, heti rei’ityksen taakse, oli ommeltu 15 senttiä leveä kangaskaistale, joka vedettiin liitoskohdan yli ja pantiin metallineppareilla kiinni toiseen kappaleeseen. En tiedä, kuinka intiaanit olivat tämän ongelman ratkaisseet, mutta minä en muuta keksinyt. Olin harkinnut ensin tarranauhakiinnitystä, mutta luopunut siitä sen epävarmuuden ja lyhytikäisyyden takia. Laittamalla ruoteet ensin kapeammalle, helpottui liitoskohdan nyörittäminen. Loppukiristys suoritettiin yksinkertaisesti vain levittämällä ruoteita ulospäin. Näin tiipiistä tuli ryhdikäs ja kireä. Sitten tarvitsi vain levittää ruoteita oviaukon kohdalta, jotta se jäi kululle vapaaksi.

Olin ollut niin uppoutunut työhön, etten tiennyt, vieläkö ajo jatkui. Kuulostelin. Ei kuulunut mitään, joten ajo oli kaukana tai sitten oli hukka.

Nyt ei tuullut paljoa, joten en kiinnittänyt helmaa mitenkään. Seuraavana oli savuläppien säätöriukujen asettaminen. Se kävi nopeasti, savuläppien taskut nopeuttivat läppien säätöä huomattavasti. Asetin läpät niin, että ne olivat hieman kääntyneenä myötätuuleen. Jolloin alipaineen luulisi syntyvän helposti. Sitten oli vuorossa kattokolmion asettaminen. Siihen tarvitsin pikku pätkät rautalankaa. Olin varannut mukaan rullan viiksilankaa, joka oli ehdoton ”must” eräretkillä. Toinen ehdoton oli ilmastointiteippi, jota myös Jeesus-teipiksi kutsutaan, koska se pelastaa melkein mistä vain. Täytyy olla paha ongelma, mistä ei viiksilangalla ja ilmastointiteipillä selviä. Asettelin kolme lyhyttä riu’un pätkää kolmion muotoon ja sidoin ne viiksilangalla ruoteisiin riittävän ylös, ettei tuli yllä puihin asti. Kolme puuta laitoin siksi, että tulen paikka aina muuttui väkisinkin, kun lisättiin puita. Varsinkin, jos poltettiin pieniä kantoja, niin kuin minä useasti tein. Hyvä konsti oli asettaa kaksi kelokantoa vastakkain, ja vähän ohutta sytykepuuta avuksi. Tällainen nuotio paloi kauan ainoastaan silloin tällöin apupuita lisäämällä. Oikeastaan niin kauan kunnes tuli söi kannot loppuun. Kodassa ei voinut polttaa isoa tulta, ettei koko rakennelma kärähdä. Arvelin, etten laita kahta kantoa, en edes pientä, vaan yhden kannon kerrallaan ja käytän enemmän apupuita, jotta pystyn paremmin kontrolloimaan tulen kokoa.

Lopuksi laitoin mukaani ottamani jäykän rautalangan pätkän ja taivutin toiseen päähän koukun. En sitonut vielä toista päätä kolmiopuuhun, koska rautalangan pituus säädetään nuotion koon mukaan, ja sen mukaan, roikkuuko toisessa päässä kahvipannu vai kattila, vai kenties jotain muuta.

Seuraavana oli nuotiopaikan valmistaminen. Potkin kooltaan noin metri kertaa metri alueen puhtaaksi jäkälistä ja puolukanvarvuista niin, että hiekka paljastui. Tiipiin halkaisija oli 3,5 metriä, joten ajattelin tehdä nuotiopaikan kooksi noin metri kertaa metri. Varsinainen nuotio olisi kuitenkin paljon pienempi. Turvallisuus oli otettava huomioon aina, kun oltiin tekemisissä avotulen ja herkästi syttyvien nykyaikaisten makuupussimateriaalien kanssa. Varsinkin, jos oltiin yksin liikkeellä. Nuotiopaikka olisi paras eristää muusta tilasta kivillä. Kivet olivat kuitenkin harvassa täällä, joten päätin käyttää tuoretta, hieman paksumpaa, reiden vahvuista leppää. Se kestäisi kauan ennen kuin kuivaisi niin paljon, että palaisi. Mikäli tarvittaisiin, voisin vaihtaa tuoreet lepät tilalle. Niinpä kaadoin pari järeämpää leppää ja sahasin pikku viulullani neljä vajaan metrin pätkää. Asettelin ne neliön muotoon kodan keskelle. Näin oli tulipaikka valmis.

Sitten keräsin sylillisen kuusenhavuja omaa ja Uljaksen makuupaikkaa varten. Koira saisi nukkua vieressäni, koska nukahdettuani tuli sammuisi, ja ohut ajokoiran turkki olisi riittämätön eriste, jos tulisi vaikka kymmenen asteen pakkanen.

Nyt puuttuivat enää polttopuut. Sitä varten otin mukaan retkikirveen ja pikkuviulun. Ensin kaivelin läheltä kaikki pikkukannot kokonaisina maasta, mitkä vain irti sain. Sitten hakkasin isommista kannoista puuta irti niin paljon, kuin kohtuudella sain. Tätä tarkoitusta varten pieni retkikirveen nysä, vaikka muuten niin kätevä olikin, oli aivan liian heppoinen. Olisinpa älynnyt ottaa kämpältä mukaan isomman, Fiskarsin yleiskirveen. Kun kyllästyin nyrhimään puuta irti kelokannoista retkikirveellä, kokeilin sahata pikkuviulullani pari vähän järeämpää ja runsaspuisempaa kantoa poikki. Se vasta kovaa hommaa olikin pikkuviululla, kun hampaiden haritukset eivät olleet riittävät, ja saha alkoi ahdistaa kiinni heti vähän syvemmällä. Harmitti, kun ei nuorena tullut opeteltua laittamaan haritusta kohdalleen. Sitä taitoa näytti tarvittavan, ainakin minun tyyppiseni mies. No, ehtisi sen kai vieläkin opetella. Eiköhän netistä löydy ohjeet siihenkin? Kun olin saanut kaksi kantoa kitkuteltua poikki, päätin ottaa loput puut maapuista. Ne eivät olleet yhtä tervaisia. Toisaalta se oli hyväkin, eivät palaisi yhtä nopeasti. Pitkällään röhöttäviä maapuita oli siellä täällä. Keskityin pitkiin, kuiviin ja paksuihin oksiin, jotka sain hyvin poikki juuresta kangertelevalla viulullani.

Pian minulla oli mielestäni tarpeeksi puita yhtä yötä varten, eivätkä kaikki kuluisikaan, koska nukahtaisin jossain vaiheessa kuitenkin, ja tuli pääsisi sammumaan. Vielä piti pätkiä oksat alle puolimetrisiksi. Kannoin valmiit puut sisään. Ne täyttivät kodan etuosan kokonaan sisäänkäynnin molemmin puolin. Eivätpä ainakaan loppuisi kesken. Niinkin oli joskus päässyt käymään. Aamuöinen puiden etsiminen pilkkopimeässä ei houkutellut.

Nyt oli kaikki valmista. Pimeän tuloon olisi tunti. Kävin loput tavarani veneestä. Nostaessani tavaroita rannalle, pälkähti päähäni huolestuttava ajatus. Entä jos tulisi niin kylmä yö, että Poikopääjärvi jäätyisi! En voisi rikkoa venettä yrittämällä soutaa riitteessä. Mielessä kävi jo ajatus, että kävisin viemässä veneen kämpälle. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen suoralta kädeltä. Joutuisin kävelemään pimeässä paikoin hankalakulkuista maastoa takaisin leiriini. Täytyi toivoa, että järvi pysyy sulana. Kantakoon huominen huolen itsestään.

Kannoin tavarani sisään ja menin ulos kuulostelemaan. Ajohaukkua ei kuitenkaan kuulunut. Epäilin, että ajo oli mennyt Poikopään tien eteläpuolelle. Sieltä ajo ei kuulunut tänne asti. Nyt pääsisin kokeilemaan ensimmäistä kertaa savuläppien toimintaa käytännössä. Tavallisessa kodassa yöpyminen oli minulle tuttua, mutta tiipiitä en ollut edes koskaan nähnyt luonnossa. Savuläpät olivatkin oikeastaan ainoa ero kodan ja tiipiin välillä, kodasta ne puuttuivat. Päätin kuitenkin, että kutsuisin jatkossa tiipiitäni kodaksi ihan sen takia, että meillä suomalaisilla oli oma kotaperinteemme lähinnä saamelaisten ansiosta. Jos joku neropatti keksisi, että eihän tämä ole kota, vaan tiipii, vastaisin, että tämä on savuläpillä varustettu kota.

Otin muutamia pienempiä tervaisia kannoista lohkottuja klapeja ja vuolin puukolla ohuita lastuja, joiden avulla paloi kohta iloinen tuli keskellä tiipiitä. Ihmettelin, kuinka hyvin jo pieni tuli lämmitti. En epäillyt nyt ollenkaan, ettei tiipiissä tarkenisi jopa 25 asteen pakkasella. Yrjö Kokon kirjassa tiipiissä oli yövytty jopa kovissa Lapin pakkasissa. Sitä paitsi minun tiipiini materiaali oli paljon kehittyneempää kuin 50-luvun raskaat telttakankaat. Sen alumiinin värisen pinnan pitäisi heijastaa lämpösäteily tehokkaasti takaisin. Samaa materiaalia käytetään esimerkiksi louteissa. Kangas oli sitä paitsi monin verroin kevyempää kuin 50-luvun paksut, kyllästetyt villakankaat. Ainoa asia, joka huoletti, oli materiaalin kipinänkestävyys. Olin ostanut vähän ylimääräistä kangasta siltä varalta, että kankaaseen tulisi reikiä. Toisaalta, olihan louteissa käytetty samaa materiaalia jo kauan, enkä ollut kuullut minkäänlaisista kestävyysongelmista. No, aika näyttäisi, miten kangas kestää kipinäsadetta.

Tiipii veti erinomaisesti. Savuraja oli riittävän ylhäällä, oikeastaan sitä ei edes ollut, vaan savu poistui ihan suoraan. Tosin nyt oli ihanteellinen kelikin, tiesin sen kokemuksesta. Pahin keli on märkä matalapaine. Silloin on poltettava niin isoa tulta, että kodan pinta kuivuu, muutoin on ongelmia savun kanssa. Kaikkein hankalin on talvinen runsas ja märkä lumisade. Silloin on poltettava tosi isoa tulta, jotta kota pysyy riittävän kuivana. Mikäli polttaa liian pientä tulta, joutuu olemaan lähes makuulla, jotta ei tarvitse yskiä savun takia. Tiipiistä minulla ei ollut vielä kokemusta. Ongelmakelit sen toimivuuden vasta osoittaisivat. Tajusin kuitenkin savuläppien idean. Ne muodostivat oikein käytettynä ikään kuin lyhyen savupiipun, joka parantaa vetoa kelillä kuin kelillä.

Nyt, kun miellyttävä tuli lämmitti sisäpuolta, päätin kokeilla ruoan laittoa uudessa tiipiissä. Otin kattilantapaisen mukaani sekä viiden litran vesiastian, ja lähdin vielä kerran rantaan. Alkoi jo hämärtää, kun olin takaisin leirissä. Uljaksesta ei ollut vieläkään merkkejä. Haukkua en myöskään erottanut, vaikka kuinka pinnistin kuuloani. Päätin tehdä tupla-annoksen ruokaa. Uljas olisi nälissään palatessaan. Ruokalaji oli päätetty jo siinä vaiheessa, kun olin täyttänyt kämpällä reppuani: purkkihernekeittoa valmiilla lihapullilla ryyditettynä. Vahvaa ja yksinkertaista ruokaa. Keitin ruskeaa, humuspitoista Poikopään vettä kauan, ihan vaan varmuuden vuoksi. Kaadoin osan vedestä kahvipannuun, avasin kaksi hernekeittopurkkia ja sekoitin tulikuumaan veteen. Kattila tuli kuitenkin liian täyteen, joten päätin, että koira saisi syödä hieman vähemmän täydellisesti valmistettua ruokaa. Siispä kaadoin reilusti yli puolet ruoasta koiranruokakuppiin. Omaa annostani aloin keittää uudelleen. Lisäsin keitokseeni vielä aimo annoksen lihapullia. Antaisin osan niistä koiranruokakuppiin.

Voitelin itselleni vielä pari ruisleipäviipaletta ryydittämään yksinkertaista ateriaani. Ruokajuomaksi otin oluen. Joku sanoi aikoinaan, että maailman paras mauste on nälkä. Söin melkein kaiken keiton kattilasta. Loput lihapullat kattilasta kaadoin koiran kuppiin. Vielä silppusin pari ruisleipäviipaletta sekaan. Uljas saisi syödä täsmälleen samaa ruokaa kuin minä. Se saisi palan painikkeeksi vielä puolen kilon koiranmakkarapötkön. Isolla ajokoiralla on uskomaton ruokahalu. Se on kuitenkin pientä verrattuna suden kykyyn syödä. Olin lukenut jostakin, että susi saattaa syödä pari viikkoa paastottuaan jopa kymmenen kiloa lihaa kerralla. Se kuulostaa uskomattomalta. Kuitenkin, kun ottaa huomioon pitkät ateriavälit, se alkaa tuntua uskottavalta. Ei susi syö kuitenkaan kuin pari kiloa lihaa päivässä keskimäärin. Testasin kerran Uljaksen emällä, Nooralla, kuinka paljon se söisi koiranmakkaraa normaalin metsästyspäivän jälkeen. Kuusi pötköä meni helposti, sitten alkoi tökkiä. Se oli kuitenkin kolme kiloa vahvaa, lihaan verrattavaa ruokaa. Eikä koira ollut paastonnut päivääkään. Sitä taustaa vasten suden vatsan venymiskyky alkaa tuntua uskottavalta.

Laitoin kahvipannun tulelle. Sitten vilkaisin oviaukosta ulos. Oli aivan pimeää. Varmaan koirakin sieltä kohta tulisi. Kahvivesi kiehui nopeasti, olihan vesi jo valmiiksi lämmintä. Nostin pannun rukkasella koukusta, kaadoin kolme kourallista poroja pannuun, vakiomitta eräkahveilla. Sitten pannu takaisin tulelle ja kolme lyhyttä kiehautusta. Nostin kahvin nuotion viereen laskeutumaan. Vesi kielellä jäin odottelemaan kahvihetkeä. Minulla oli muutama herkullinen Annen tekemä voipulla mukanani.

Tuskin olin laskenut pannun kädestäni, kun kuulin vinkaisun ulkopuolelta. Ahaa, Uljas oli palannut. Työnsin ovikankaan syrjään. Uljas aristeli selvästi tiipiitä. Houkuttelustani huolimatta se ei uskaltanut tulla sisään. Niinpä otin sopivasti jäähtyneen koiranruokakupin houkutuslinnuksi. Muuta ei tarvittu. Asetin kupin aivan kangasta vasten mahdollisimman kauaksi tulesta. Oletin näet, että koira aristeli nimenomaan tulta. Olin väärässä. Ei Uljas tulta pelännyt, vaan aristeli sille uutta kankaista asuntoa. Lukemattomat kerrat Uljas oli lämmitellyt kelokantoon kyhätyn nuotion ääressä. Ja kotona se tykkäsi istua takkatulen lämmössä tuijottaen tuleen kuin paraskin filosofi. Joskus se istui melkeinpä liian lähellä tulta, hyvä, ettei karva kärynnyt.

Hetkessä kuppi oli tyhjä. Otin siis repustani vielä koiranmakkarapötkön. Sekin hujahti nopeasti vatsalaukun uumeniin. Se saisi riittää. Ajokoira oli helppo lihottaa ruoalla. Minä en aikonut syyllistyä siihen. Tiukasta linjastani oli seurauksena, että nautiskellessani voipullaa kahvin keralla, seurasi jokaista suupalaani ruskea, hellyttävä silmäpari. Taas kerran se onnistui pehmentämään kovan sydämeni. Annoin loput voipullasta parempiin suihin.

Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odotella ja nautiskella tulen lämmöstä. En kuitenkaan halunnut vielä nukahtaa. Siksi piti keksiä jotakin tekemistä. Päätin tehdä itselleni rommitotin, vaikka en yleensä koskaan nauttinut alkoholia yksin ollessani. Se ei vain kiinnostanut. Minulle alkoholin nauttiminen liittyi aina seurusteluun ja sosiaalisiin tilanteisiin. Nyt keitin kuitenkin vettä vain jotakin tehdäkseni. Samalla kaadoin koirankupin täyteen ruskeaa Poikopään vettä. Ensimmäinen kupillinen meni hujauksessa. Täytettyäni kupin uudelleen sai koira viimein tarpeekseen. Se kävi makuulle takkini päälle ja oli pian unessa. Jalat nytkähtelivät ja silmäluomet heiluivat. Välillä kuului vaimeita haukahduksia. Se oli koiran unta. Oletettavasti se ajoi parhaillaan jänistä. Ainakin, jos minä yhtään ajokoiran mielenmaisemaa ymmärsin.

Lisäsin nuotioon uuden pienen kannon. Nyt tuli kasvoi vaarallisen korkeaksi, koska edellistäkin kantoa oli palamatta. Jouduin onkimaan apupuita pois, jotta sain tulen valtaa rauhoitetuksi. Olin ollut oikeassa, kun olin epäillyt, ettei kahta kantoa kärsi laittaa yhtä aikaa nuotioon. Nyt sisällä oli melkeinpä liian kuuma. Työnsin ovikankaan syrjään ja kaadoin keittämääni vettä kuksaani. Sitten loraus Baltic-rommia päälle ja monta sokeripalaa. Otin mukavan asennon reppu selkäni takana ja aloin varovasti nautiskella totiani. Tuijotin ajatuksissani pimeään avoinna olevasta oviaukosta.

Seuraavassa hetkessä olin lähempänä kuin koskaan saada säikähdyksestä sydäninfarktin. Oviaukkoon ilmestyi valtava, harmaa pää. Kaksi keltaisenruskeaa silmää kiilui nuotion kajossa. Pystyt, karvaiset korvat olivat uteliaasti eteenpäin suuntautuneina. Ennen kuin olin ehtinyt liikahtaakaan, oli otus hypännyt sisään. Silloin näin, että se heilutti häntäänsä. Sen verran koiraeläinten elekieli oli tuttua, että ymmärsin oitis, että vierailu oli tarkoitettu tapahtuvaksi ystävällismielisessä hengessä. Huomasin puristavani vaistomaisesti haulikkoa käsissäni. Tosin siitä ei olisi ollut hyötyä kuin korkeintaan lyömäaseena. Haulikko oli panostamaton. Irrotin vaivihkaa otteeni haulikosta, kun huomasin hännän heilutuksen.

Seuraava ajatukseni oli, miksi susi ei pelännyt tulta. ”Te ihmiset olette väärässä, kun luulette meidän pelkäävän tulta.” kuulin suden sanovan, vaikka se ei oikeasti sanonutkaan mitään. Siinä silmänräpäyksessä tajusin, että se oli lukenut ajatukseni ja vastannut ajatukseeni telepaattisesti. Toisin sanoen MINÄ olin lukenut suden ajatukset. Ennen kuin ehdin muodostaa ajatuksissani jatkokysymystä, alkoi Uljas murista selkäni takana. Tunsin, kuinka se vapisi minua vasten. Selkäni takaa se uskalsi jopa näyttää hampaitaan sudelle. Susi vilkaisi Uljasta ylimielisesti, melkeinpä halveksuvasti. Sen jälkeen se ei ollut enää huomaavinaan Uljasta. Komensin koiraa vaikenemaan, mutta eihän sitä hiljaiseksi saanut. Aika ajoin se urisi suoraan minun korvaani selkäni takaa.

Pyysin ajatuksissani anteeksi koirani käytöstä. ”Ei se mitään.” kuulin suden vastaavan. ”Tiedätkö, olisimme voineet syödä koirasi useita kertoja näiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin olet metsästellyt näissä metsissä. Emme ole sitä kuitenkaan tehneet, koska tiedämme sinun olevan ystävämme.” ”Kiitos! ” kuulin itseni sanovan. Vasta nyt keskityin katselemaan sutta tarkemmin. Se oli kookas, arvioin sen painavan lähemmäs 50 kiloa. Oletin sen olevan uros. Yritin nähdä sen jalkoväliin nuotion toiselle puolelle. ”Kyllä, minä olen uros,” kuulin sen sanovan. Häpeissäni kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika siirsin äkkiä katseeni pois suden haarovälistä.

”Minä olen Hukka Hallava.” susi esitteli itsensä. ”Minua haukutaan hukkajukaksi.” kuulin itseni sanovan. En tiedä, osaavatko sudet hymyillä. Olisin voinut vannoa, että se hymyili myötätuntoisesti. Se oli aivan samannäköinen kuin Tuisku, edesmennyt suomenlapinkoirani, kauneimmassa siitä otetussa valokuvassa. Korvat menivät taakse pitkin päätä, suu oli kiinni ja näytti hymyilevän. ”Tiedämme, että sinua haukutaan siksi. Onko se sinusta kiusallista?” ”Ei ollenkaan!” vastasin. ”Olen oikeastaan ylpeä nimestäni. Oletkohan sinä alfauros?” huomasin ajattelevani. ”Minä olen lauman johtava uros.” se vastasi. ”Tosin varsinainen johtaja on puolisoni Noora. Hän minut tännekin luoksesi höykytti.” ”Miksei hän tullut itse?” ajattelin. ”Hän on sitä mieltä, että koska sinä olet ihmisuros, minä olen sopivampi neuvottelukumppani. Meillä uroksilla on aina jotakin yhteistä, usko tai älä, vaikka elämmekin täysin eri maailmoissa.” ”Olet varmaan oikeassa. ” ajattelin.

”Miksi sinä siis tulit?” kysyin. ”Et varmaankaan tullut vain tervehdyskäynnille?” ”En, on minulla asiaakin.” kuulin suden ajattelevan. ”Kutsu minua vain Hallavaksi se sanoi. Sinua voi kai kutsua Jukaksi?” se kysyi. ”Se sopii.” vastasin. Näin teimme sinunkaupat, susi ja ihminen. Jäin jännittyneenä odottamaan, mikä olisi Hallavan asia. Se istui hetken kooten ajatuksiaan. Katselin johtajasuden ylvästä hahmoa ihaillen. Se istui koiraeläinten tapaan takapuolensa päällä etujalat suorina pönkinä edessä. ”Anteeksi, minun on lisättävä muutama kalikka nuotioon, muuten se sammuu.” ”Kaikin mokomin.” Hallava vastasi. Se odotteli kaikessa rauhassa, kunnes sain tulen virkoamaan. Sitten se aloitti.

”Tulin luoksesi, koska olet näillä kulmilla ainut, joka suhtaudut meihin suopeasti. Meillä on sinulle viesti välitettäväksi ihmisille.” ”Odota”, sanoin ajatuksillani, ”mistä tiedätte, että minä suhtaudun teihin suopeasti?” ”Sitä en valitettavasti voi paljastaa, mutta annan vihjeen. Maailma on paljon monimutkaisempi paikka kuin te ihmiset kuvittelette. No niin, tulimme luoksesi antaaksemme sinulle viestin. Viestimme on seuraava:

Te ihmiset olette tuhoamassa lopullisesti meidän sukumme. Ettekä vain meidän, vaan monen muunkin villieläinlajin suvun. Samalla te vaarannatte myös oman sukunne, koska olette osa luontoa, vaikka sen tajuaminen jossain suurkaupungin pilvenpiirtäjän neljännessäkymmenennessä kerroksessa, huoneistossa numero 421 voi olla vähän vaikeaa. Näin asia kuitenkin lopulta on. Te olette pohjimmiltaan aivan yhtä riippuvaisia luonnosta kuin mekin.”

Minä keskeytin Hallavan vuodatuksen: ”Minä tiedän kaiken tuon. Nyt on vain niin, että olemme tekemisissä pohjattoman ahneen valkoisen rodun kanssa. Tiedätkö, miten eurooppalaiset menettelivät, kun Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan mantereen?” ”Kyllä tiedän” susi vastasi. ”Kuinka sinä voit sen tietää?” ihmettelin. ”Meillä on käytettävissä kaikki tieto kollektiivisesta muistista, myös muinaisesta, arkaiisesta muistista, josta ihmisillä ei ole hajuakaan.”

Minä jatkoin esitelmääni: ”Kun valkoiset saapuivat Amerikan mantereelle, he huomasivat, että manner on jo asuttu. He tekeytyivät aluksi ystäviksi, jotta saisivat jalansijaa. Kun heitä oli tarpeeksi, alkoi alkuperäisväestön eliminointi. Valkoiset valtasivat aina vain uusia alueita intiaaneilta edetessään länteen. Intiaanit eivät voineet mitään aseistukseltaan ylivoimaisille valkoisille. Intiaanit suljettiin reservaatteihin. Kun huomattiin, että intiaaneille oli annettu epähuomiossa liian hyvää maata, keksittiin joku tekosyy, jolla heidät siirrettiin huonommalle alueelle. Näin reservaatit olivat kohta alueilla, jotka eivät olisi kelvanneet valkoisille. Näitä Pohjois-Amerikan valloittajia kutsuttiin uudisraivaajiksi, ja heitä palvotaan sankareina. Eivät he mitään uudisraivaajia olleet, vaan rosvoja, ryöstäjiä. Uudisraivaaja ottaa käyttöönsä asuttamatonta maata. Amerikan manner ei kuitenkaan ollut asuttamaton. Intiaanit olivat asuttaneet mantereen jo 15 000 vuotta ennen valkoisten saapumista. Kyseessä ei siis ollut sankaritarina uudisraivaajista, vaan tarina historian suurimmasta kaappauksesta ja etnisestä puhdistuksesta. Amerikan Yhdysvallat on perustettu intiaanien verellä ja että synti olisi varmasti tarpeeksi suuri, kuljetettiin lisäksi mustia orjiksi Afrikasta. Sellaista maata ei voi odottaa muu kuin synkkä tulevaisuus. Sitä niittää, mitä kylvää, sanoo vanha viisaus. Kun perusta on mätä, ei rakennelma pysy kauan kasassa.” Olin selvästi vähän kiihtynyt vuodatukseni aikana. Vieläkin pisti vihaksi, kun asiaa ajatteli. Ilmankos inhosin kaikkea amerikkalaista.

Susi hymyili taas suden hymyään. Sitä huvitti ilmeisesti kiihtymykseni ajatustulvani aikana. ”Noin se juuri tapahtui” susi myönsi. ”Te suomalaiset teette juuri samoin meille susille. Te valtaatte meiltä aina vain uusia alueita, niin, ettei meille jää enää yhtään kunnollista erämaa-aluetta. Sitten te syytätte meitä susia asutusalueille tulosta, vaikka itse olette levittäneet asutuksenne ensin meidän maillemme. Vähät viimeiset metsät te täytätte metsäautoteillä. Niitä pitkin te tulette autoillanne ja ryöstätte leivän suustamme, käyttääkseni teidän ihmisten kulunutta ilmaisua. Toisin sanoen te ammutte meidän hirvemme. Mitä me sitten syömme? Sitten te syytätte meitä, kun tulemme pihoillenne ahdistelemaan kotieläimiänne. Vaikka meitä on tuskin kahta sataa, on meitä useimpien mielestä liikaa. Kysytäänkö välillä susilta, onko mielestämme 5,3 miljoonaa ihmistä tässä maassa liikaa? Kysykää välillä karhuilta, mitä mieltä ne ovat ihmisten suorittamasta ”välttämättömästä” 132 yksilön harvennuksesta tänäkin syksynä. Tai kysykää meiltä, mitä mieltä olemme siitä, etteivät Lapin ihmiset salli meille minkäänlaista olemassa olon oikeutusta Lapin erämaissa. Millä oikeudella nämä ihmiset ovat varastaneet meidän maamme ja pitävät meitä henkipattoina omilla maillamme? Sellaisten ihmisten on pakko olla äärimmäisen pahoja ja vihata luontoa yli kaiken.”

Hallava piti pienen ajatustauon vuodatuksessaan. Niinpä ehdin ajatuksineni väliin: ”Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Ihminen, joka ei salli ympäristössään alkuperäistä, villiä luontoa, on pohjimmiltaan luonnon vihaaja. Usein nämä ihmisyhteisöjen kellokkaat ovat kuitenkin olevinaan luonnon ystäviä, ja saavat toisetkin ihmiset vakuutettua siitä. Vakavinta ja vaarallisinta on, että he itsekin taitavat uskoa siihen. Ei ole mitään vaarallisempaa kuin ihminen, joka toimii hyvässä uskossa. Siitä on historiassa lukuisia esimerkkejä. Minä rinnastaisin tämän päivän viimeisten suurpetojen tappajat Natsi-saksan keskitysleirien kaasuttajiin. He tietävät, että ovat tekemässä lopullista ratkaisua, mutta ovat ylpeitä tekemisistään. Heidän arvomaailmassaan ei ole tilaa muulle kuin ihmisten tahdolle ja ihmisten edulle. Tiedätkö, mitä minä tekisin tuollaisille ihmisille, jos olisin diktaattori? Minä pakkosiirtäisin heidät suurkaupunkeihin. Lisäksi antaisin heille porttikiellon maaseudulle.”

Taas Hallava näytti hymyilevän. Minä olin ilmeisesti vielä kiihkeämpi mielipiteissäni kuin se kuunaan. ”Niin, se virkkoi, tuntuu, että taistelemme tuulimyllyjä vastaan. Liian harva kykenee ymmärtämään, että pohjimmiltaan kaikki elävät olennot ovat samanarvoisia. Ihminen pitää itseään luonnon yläpuolella olevana. Ihminen ei voi hyväksyä ajatusta, että vaikkapa punasilmäinen särki olisi yhtä arvokas kuin ihminen itse, ja että sillä on aivan yhtä suuri oikeus elää kuin ihmiselläkin.”

”Hallava, tiedän asiasi tärkeyden. Kuitenkin olen pessimisti. Ihmistä ajaa pohjaton ahneus. Ahneus on kuin julma ajuri, joka piiskaa hevostaan yhä kovempaan ja kovempaan vauhtiin. Vauhti kiihtyy koko ajan, kunnes ylitetään hevosen kestokyky, ja se kaatuu kuolleena maahan. Niin käy ihmisellekin. Lopulta ahneus ajaa ihmisen tuhoon. Vertauskuvallisesti sanoen: ihmisen kokonaisaika maapallolla on yksi minuutti. Siitä on kulunut jo 59 sekuntia. Minun nähdäkseni teidän ainoa toivonne on, että ihminen tuhoaa itsensä, ennen kuin ehtii tuhota kaiken villin luonnon. Minäkin toivon sitä, vaikka olen itse ihminen. Minusta meillä ei ole oikeutta olemassaoloon nykyisillä arvoillamme.”

”Vaikka oletkin noin pessimistinen ihmisen suhteen, lupaatko edes yrittää? ” Hallava tiedusteli. ”Mitä minä voin tehdä? Minulla ei ole tippaakaan medianäkyvyyttä. Ainoa asia, jonka voisin tehdä, on kirjoittaa asiasta.” ”Tee se sitten!” Hallava sanoi. ”Tee se mahdollisimman näkyvästi ja hyvin! ” Lupasin tehdä parhaani.

Vierailu oli selvästi lähenemässä kohti loppuaan. ”Ai niin, olenpa minä ollut epäkohtelias isäntä, kun en ole tarjonnut mitään vieraalle! ” huomasin ajatella. ”Ei se mitään, Hallava vastasi, tuskinpa meillä on yhteisiä makumieltymyksiä.” ”Odota, viestitin, oletko koskaan maistanut koiranmakkaraa? ” ”No, en todellakaan! ” susi vastasi. Kaivoin repustani puolen kilon pötkön, ja kuorin muovikuoren puukolla pois. Ojensin sen varovasti sudelle peläten sen olevan samanlainen ahmatti kuin ajokoira. Se otti kuitenkin pötkön varovasti ja epäluuloisena hampaidensa väliin, aivan samoin kuin Tuisku aina ennen. Se laskeutui makuulle asettaen pötkön etutassujensa päälle. Sitten se puraisi varovasti kulmahampaillaan pienen palan. Ilmeisesti se piti maistamastaan, koska rohkaistui ottamaan jo kunnon haukun. Pian makkarapötkö oli syöty. ”Kiitos, se sanoi, se oli parempaa kuin uskoinkaan! Ilmankos koirat viihtyvät teidän ihmisten kanssa.” Uljas urisi taas selkäni takaa. Ymmärsikö se, että syötin kutsumattomalle vieraalle sen koiranmakkaroita?

Nuoltuaan huulensa Hallava nousi, katsoi minua kiinteästi silmiin ja sanoi: ”Muista, mitä lupasit! ” Salaman nopeudella se kääntyi ja loikkasi ulos edelleen avoinna olevasta oviaukosta ja katosi pimeään.

Jotenkin jäi tyhjä olo sen lähdettyä. ”Eiköhän käydä ulkona pissalla, Uljas!” sanoin jotain tehdäkseni ja saadakseni taianomaisen tunnelman laukeamaan. Koira ei millään meinannut tulla perässäni ulos. Lopulta sain sen houkuteltua. Löröttelimme yhdessä melkein vieretysten. Uljas ei halunnut mennä viittä metriä kauemmas minusta. Oli alkanut sataa vihmoa hiljakseen. Ei tullut ihan räntänä, mutta ei paljon puuttunutkaan. Eipä ainakaan järvi jäätyisi, jos pysyy pilvessä. Uljas kiiruhti sisään ennen minua. Vasta sisään tultuani tajusin, että rommitotini oli jäänyt juomatta. Viskasin jäähtyneen totin oviaukosta pihalle ja laitoin taas veden kuumenemaan. Suljin nyt oviaukon kunnolla yötä varten. Kun vesi kiehui, kaadoin veden mahdollisimman kuumana kuksaan. Sitten Baltic-rommia päälle ja muutama sokeripala. Nyt sain nautiskella kaikessa rauhassa totini.

Laitoin tulen niin suureksi kuin uskalsin laittamalla taas uuden kannon nuotioon. Nyt oli aika paneutua nukkumaan. Oli pakko mennä makuupussiin, vaikka olikin vähän liian kuuma, koska nukahdettuani, tuli hiipuisi pikku hiljaa. Kohta heräisin sitten kylmään. Uni ei vaan meinannut millään tulla. Äskeinen, lähes yliluonnollinen kokemus pyöri ajatuksissa. Ehdin lisätä puita vielä kaksi kertaa, ennen kuin nukahdin.

Uljas herätti minut aamulla. Sillä tuntui olevan kiire ulos. Eilisestä arkuudesta ei ollut enää tietoakaan. Joko sillä on lyhyt muisti, tai se elää vain tätä hetkeä. Kun suden hajua ei enää tuntunut, se käyttäytyi tilanteen edellyttämällä tavalla: ei hajua, ei sutta. Päästin koiran ulos. Nyt sisällä oli erinomaisen kylmä. Virittelin aamuvilussani tulen niin nopeasti kuin pystyin. Pian taas lämmitti mukava tuli viluista miestä. Laitoin kahvipannun tulelle ja lähdin ulos aamuvirtsalle. Ilma oli taas kirkastumassa. Puhalsi selvästi koillisen puolelta ja vähän reippaammin kuin illalla. Se tietäisi kirkastuvaa taivasta ja kenties seuraavasta yöstä pakkasyötä. Koiraa ei näkynyt, joten se oli lähtenyt tekemään mielipuuhaansa, eli etsimään jänistä. No, hyvä niin. Minä saisin odotella lämpimässä ajon alkamista. Palasin sisään. Vesi kiehui jo.

Aamupala ei siitä voi enää parantua: nuotiokahvia, johon on lisätty rasvaista maitoa sekä pari ruisleipäviipaletta päällään tuhti annos oikeaa voita ja savuporoa. Pohjois-Karjala –projektin oppien mukaan se ei mene, mutta yksinkertaisissa olosuhteissa yksinkertainen, vahva ruoka on parasta. Kahvin päälle laitoin vielä yhden Wilhelmin tikkuun. Sinapin kera se oli erinomaista. Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odotella ajon alkamista. Ojentauduin pitkäkseni makuupussin päälle. Kyllä jäniksenmetsästäjän elämä on leppoisaa! Jos olisin oikein laiska, voisin passata jänistä kodan oviaukosta.

Siinä maatessani ajattelin eilisillan tapahtumia. Ne tuntuivat unenomaisilta ja epätodellisilta. Oliko kaikki ollut vain unta? Pakkohan sen oli olla unta! Ei sellaista voinut tapahtua oikeasti. Äkkiä päähäni pälkähti ajatus. Aukaisin reppuni. Minulla oli ollut neljä koiranmakkarapötköä mukanani. Yhden olin antanut illalla Uljakselle, jäljellä pitäisi siis olla kolme. Vaikka kuinka kaivoin, en löytänyt kuin kaksi pötköä. Siirryin tutkimaan suden istumapaikkaa. Yritin löytää pientä karvatuppoa tai jotain muuta todistetta suden vierailusta. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Olin ymmälläni. Sen oli pakko olla unta! Mutta mikä selitti puuttuvan koiranmakkarapötkön? En saanut asioita järjestykseen sekavassa mielessäni. Päätin pohtia asioita myöhemmin. Pohdiskeluni katkaisi koiran ajohaukku. Niinpä siirryin haulikkoni kanssa ulos mukavasta kodasta passaamaan jänistä.

Iltapäivällä sousin tavaroineni takaisin kämpälle. Keulassa retkotti kuollut jänis kuusenhavu mahassaan. Olin jättänyt Uljaksen juoksemaan kämpälle maita myöten. Se oli aivan liian rauhaton veneessä, ja sen lähes 35 kilon elopaino riitti horjuttamaan kiikkerän veneen tasapainoa sen hyppiessä reunalta toiselle. Kämpällä keittelin vielä oikein hyvät pannukahvit, jonka kanssa nautin loput kaksi voipullaa. Nyt olin valmis lähtemään kotiin. Matkan tarkoitus oli toteutunut. Tiipii oli testattu ja hyväksi havaittu. Seuraavan kerran tulisin Annen kanssa ja viettäisimme useamman yön kodassa.

Taistelin kauan susiasian kanssa. Lopulta annoin periksi. Olipa susi ollut todellinen tai ei, en halunnut pettää edes unien sudelle antamaani lupausta. Siksi tämä tarina lopulta syntyi, vuosia myöhemmin. En tiedä, onko Hukka Hallavaa koskaan ollut olemassa. Siitä huolimatta kirjoitan jutun silläkin uhalla, että leimaudun höperöksi. Sellainenhan minä oikeasti olenkin. Minä olen haikaillut jo pienestä pojasta menneitä, aikoja, joita ei enää ole.

Taidan laittaa tämän vielä nettiin. Jospa tavoittaisin sieltä edes muutaman kaltaiseni höperön, menneiden aikojen kaipaajan.

Kalattomantien pikkukivet käyvät ikävästi paljaisiin jalkapohjiini. Ihan reunassa ei voi kävellä, koska kivet ovat siellä kaikkein suurimpia. Helpoin on kävellä siinä, mistä autojen ja moottoripyörien renkaat ovat puhdistaneet soratien pikkukivet pois. On heleä kesäpäivä, kesäkuun alkua. Oikealla olevalla niityllä kukkivat voikukat keltaisena merenä, jonka aallot tuuli tekee heilutellen voikukan varsia rintamana, edeten aivan kuin puhuri saa tummat juovat etenemään veden pinnalla. Kauempana näkyy lehmiä, Alangon ayshirelehmät. Niillä on terävät sarvet, ja niistä saa enemmän maitoa kuin maatiaislehmistä. Martti-sedällänikin on lehmiä, mutta ne ovat vain maatiaislehmiä, eikä niillä ole edes sarvia. Osa Alangon lehmistä syö ruohoa, osa on pitkällään märehtimässä. Lehmissä on jotain rauhoittavaa, kiireettömyyttä, joka tarttuu. Mieleni tekisi mennä lehmien väliin makaamaan selälleni ja katsella erimuotoisia kumpupilviä. En vain uskalla, sillä pelkään lehmiä. Ne ovat niin suuria.

Jännän muotoisten pilvien seuraaminen on mukavaa niin minun kuin kavereidenikin mielestä. Saatamme viettää tuntikausia selällämme heinikossa kilpaillen, kuka löytää erikoisimman muotoisen pilven. Joskus otamme oikein eväät mukaan, jotta viihtyisimme vielä paremmin. Eväänä on useimmiten pullaa ja maitoa pullossa. Taivaalla kiitää tuulen ajamana hevosia, lehmiä, koiria, kissoja, autoja, junia, mörköjä, lohikäärmeitä, milloin mitäkin. Ruoho tuoksuu nenään, saraheinän korsi on hampaiden välissä, kimalainen pörrää etsien mesipitoista kukkaa, kärpäset surisevat. Kärpäsistä minä tykkään, ne ovat jotenkin niin kodikkaita. Kimalaisia ja mehiläisiä minä vähän pelkään, mutta en läheskään niin paljon kuin ampiaisia. Tällaisia ovat lapsuuden huolettomat, kiireettömät päivät, kun ajasta ei ole koskaan pulaa. Päinvastoin, aika kuluu joskus tuskastuttavan hitaasti. Onneksi keksimme aina jotain jännittävää, kun tylsistyminen uhkaa. Usein minä kaivan huuliharppuni taskusta ja lurittelen tuttuja melodioita, joita osaan jo aika monta.

Joulupukin paras ja mieluisin lahja puoli vuotta sitten oli tuo huuliharppu. Se on Hohner. Äiti sanoo, että se on saksalainen. Siinä on kaksi puolta. Äiti sanoo, että siinä on A molli ja C duuri. Ne ovat kuulemma rinnakkaissävellajeja. En ymmärrä, mitä sävellaji tarkoittaa, mutta luotan äitiin, koska se on ollut kuoronjohtajakin. Jotenkin A molli kuulostaa surullisemmalta ja kauniimmalta. Siksi soitan sillä surullisemmat laulut, kun taas toisella puolella soitan iloisemmat. Minä pidän enemmän surullisista lauluista. Niitä soitan enemmän kuin iloisia. Kaveritkin tykkäävät aina, kun soitan, on soitto sitten surullista tai iloista.

Kuva: Papunetin kuva-arkisto

Äkkiä kuulen tutun puksutuksen lehmäaitauksen takaa. Juna! Varmaan Ukko-Pekka, höyryveturi. Ne ovat paljon mukavampia kuin dieselveturit, jotka ovat alkaneet yleistyä. Mielipuuhaamme on mennä seisomaan niin lähelle rataa kuin uskallamme. Odottelemme paikallamme seisten, kun höyryveturi puksuttaa ohi. Se on rohkein, joka uskaltaa seisoa lähimpänä rataa. Veturinkuljettaja huudattaa aina pilliä meidät nähdessään ja pui nyrkkiä veturin avonaisesta ikkunasta ja huutaa jotakin. Emme kuitenkaan koskaan kuule, mitä hän huutaa. On hyvän näköistä, kun pilli soi. Samalla purkautuu höyrypilvi ylös taivaalle pillin reiästä. Höyryveturin pillissä on sitten komea ääni!

Istahdan ojan pientareelle katsomaan, kun Ukko-Pekka puksuttaa ohi. Lasken vaunut. Niitä on seitsemän, jos veturia ei lasketa. Osaan laskea jo kymmeneen. Olen jo viisi vuotta. Koulussa oppisin aikanaan laskemaan ainakin sataan, mutta siihen on vielä aikaa. Olisin kyllä halunnut jo kouluun, mutta niin nuoria ei vielä oteta, niin äiti sanoo. Lehmät eivät ole moksiskaan junasta. Seisovat syömässä tai makaavat märehtimässä kuin koko junaa ei olisikaan. Eivät edes vilkaise radalle päin. Ovat varmaan niin tottuneet. Kun juna on ohittanut niityn ja hävinnyt metsikön taakse, jään vielä hetkeksi paikalleni. Haluan kuulla, kun juna viheltää saapuessaan Outokummun asemalle. Kauan ei tarvitse odottaa, kun juna jo viheltää. Se kuuluu selvästi. Aikuiset ovat kertoneet, että asema on Kalattomalta kahden kilometrin päässä. Olen kyllä käynyt asemalla isän kyydissä autolla, mutta autotie menee eri paikasta kuin junanrata.

Nousen ylös. Pissittää. Päätän kiirehtiä, jotta ehtisin Holopaisen ulkovessaan, ennen kuin menee housuun. Olen tulossa kaverini Korhosen Tuomon luota. Tuomo on saanut uuden upean polkupyörän, lasten mallin, jossa on soittokello ja apupyörät. Olen vähän kateellinen. Äiti sanoo, että Korhoset ovatkin rikkaita ja Tuomo on ainut lapsi. Siksi Tuomo saa, mitä ikinä haluaa. Vaikka oikeasti ne eivät ole Tuomon isä ja äiti. Tuomo on adoptoitu, senkin minä tiedän. Ei Tuomo ole sitä kertonut, vaan äiti. En ihan tarkkaan tiedä, mitä adoptio tarkoittaa, mutta se on jotakin sellaista, kun ottaa jonkun toisen lapsen omakseen. Äiti sanoo, että meillä ei ole varaa ostaa jokaiselle pojalle polkupyörää. Siksi saamme opetella ajamaan hänen pyörällään, kunhan täytämme kuusi vuotta.

Kiirehdin. On pakko kävellä taas vähän keskemmällä tietä, jossa ei ole kiviä. Vähän väliä vilkuilen taakseni. En pelkää autoja, vaan poliiseja. Poliiseja minä pelkään kaikkein eniten maailmassa. Isä sanoo, että poliisit ovat autoilijan pahimpia vihollisia. Isä kyllä tietää, sillä se on ammattiautoilija. Minulle on kerrottu, että poliisit vievät vankilaan vähäisimmästäkin syystä. Siksi haluan varmistaa, että poliisit eivät yllätä minua kävelemästä liian keskellä tietä.

Olen jo melkein perillä. Oikealla niitty loppuu kohta, ja sinne kääntyy taksiautoilija Parviaisen pihaan johtava tie. Parviaisen keltainen mineriittilevyillä vuorattu talo näkyy vähän kauempana oikealla. Minusta mineriittitalot ovat kaikkein hienoimpia. Aikosillakin meidän naapurissamme on mineriittitalo. Se on paljon hienompi ja isompi kuin meidän punainen lautamökkimme. Äiti sanoo, että meillä ei ole mineriittitaloa, koska olemme köyhiä. Niin, ja suutari Tammelankin talo on mineriittiä! Vaikka oikeasti se ei ole Tammelan oma talo, vaan talon omistaa Joonas. En muista Joonaksen sukunimeä, se on niin vaikea. Joonas asuu yläkerrassa, vaikka omistaa talon. Kaikki muut asuvat vuokralla, Tammelakin. Toisella puolella on rouva Kurki. Hänellä on parturi-kampaamo, jossa isäkin joskus käy. Me pojat emme ole koskaan päässeet oikeaan parturiin. Isä ajaa aina meidän hiuksemme sähkölippuukoneellaan. On talossa muitakin vuokralaisia, mutta ne asuvat yläkerrassa, enkä tunne niitä.

Joonaksella on kaatumatauti ja sirkkeli. Näin kerran, kun Joonas kaatui tullessaan pihaan mopollaan. Hänen suustaan tuli vaahtoa ja hän nytkähteli. Silmät olivat nurinpäin päässä. Aikuiset panivat rätin hänen suuhunsa. Se pitää kuulemma panna sen vuoksi, ettei pure kieltään. Sen tapauksen jälkeen Joonas ei enää ajanut kaksipyöräisellä mopolla, vaan osti kolmipyöräisen invalidimopon. Se on aika hieno. Siinä on kattokin.

Jälkeenpäin kerroin ylpeänä kavereilleni, että olen nähnyt kaatumatautisen. Kun Kovalaisen Jouni kysyi, mikä se kaatumatauti on, kerroin tietäväisenä:
- Se on sitä, kun kuattuu ja suusta tulloo vaahttoo, ja suuhun pannaan rätti.

Vilkaisen taas taakseni ja sydän on pysähtyä. Poliisiauto on jo aivan lähellä. Hyppään hädissäni melkein ojaan, mutta olen varma, että se on liian myöhäistä. Joudun varmasti vankilaan, koska kävelin niin keskellä tietä. Seison melkein ojassa toivoen, etteivät poliisit ole huomanneet ja ajavat ohi. Poliisin maija ajaakin ensin hitaasti ohi, mutta pysähtyy äkkiä ja peruuttaa kohdalleni. Olen kauhusta jäykkänä, kun ikkuna aukeaa ja poliisi sanoo:
- Mitä poika? Tiijätkö neuvvoo, missä on Parvviisen talo?
Poliisi ei huomaa, kuinka hätäpissi valuu kumpaakin lahjettani pitkin kastellen molemmat jalkateräni ja muodostaen pikku hiljaa lammikon jalkoihini. Koko rakko tyhjenee kerralla. Osoitan hädissäni oikealla olevaa keltaista mineriittitaloa.
- Tuo talo se on.
- Mihinkäs poika on matkalla?
- ”Tuohon Holopaisseen”, vastaan osoittaen tien vasemmalla puolella olevaa kermanvaaleaa mökkiä.
- ”No kiitos tiijosta, ja varohan autoja!” poliisi vielä sanoo ja veivaa ikkunan kiinni.

Poliisiauto lähtee liikkeelle ja kääntyy edessäni oikealle kohti Parviaisen taloa. Olen äärimmäisen helpottunut. En joutunutkaan vankilaan! Havahdun kuitenkin kohta likomärkiin housuihin. Nyt saisi Holopaisessa käynti jäädä väliin. Kipitän Holopaisen pihan läpi kiertäen hevostallin ja edelleen Koskisuun pihan läpi. Muutamassa minuutissa olen kotona.

- ”Voi voi, poikarukka! Miten sinä tuolla tavalla? Ethän sinä ole tehnyt housuusi enää vuosiin!” sanoo äiti vähän suuttuneena.
- ”No kun meinasin jouttuu vankillaan!” minä soperran itkun lomasta.
- Mitä sinä oikein höpäjät, lapsirukka? Nyt saunalle äkkiä, ja pesulle, niin kuin olisit jo!
Äiti sanoo ”kuin olisit jo” usein, kun on vähän suuttunut. Mutta olen helpottunut, kun saan kuivaa ylleni.
Puhtaissa, kuivissa housuissa on taas mukava olla. Päätän, etten kerro tapauksesta mitään kellekään. Hävettää, kun ajattelenkin. Viisivuotias, ja pissaa vielä housuunsa!

Näkymä Euroopasta, lähde: Cepulino (ihminen muuttaa maan pinnan betoniksi ja asfaltiksi)

Maailmanloppua on yritetty ennustaa niin kauan kuin homo sapiens – niminen kädellinen on tallannut maan pintaa. On ollut Johanneksen ilmestystä, Nostredamusta, puhumattakaan kaiken maailman maailmanloppua odottavista kulteista, joita aika ajoin syntyy kuin sieniä sateella. Seuraava buumi tuntuu iskevän vuoteen 2012, jolloin monet hyväuskoiset hölmöt odottavat jotain suurta tapahtuvaksi. Onko se kenties avaruudesta tuleva jättimäinen avaruusalus, joka vie ”uskovaiset” parempaan paikkaan, vai nouseeko valveutuneiden värähtelytaso äkkiä uudelle tasolle, jolloin he voivat pelastaa maailman?

Vuoteen 2012 iskee parikin merkittävämpää ennustusta. Toinen on mayojen kalenteri, jonka on laskettu päättyvän joulukuuhun 2012. Kalenterin päättymisen taas uskotaan merkitsevän maailmanloppua. Tosin nyt on esitetty arvioita, että mayojen hieroglyfejä on laskettu väärin, eikä maailma loppuisikaan vielä. Toinen ennustus liittyy planeettaan nimeltä Nibiru, joka pyyhkäisee 3600 vuotta kestävällä kiertoradallaan seuraavan kerran vähän liian läheltä maapalloa. Kun Nibiru ilmestyy seuraavan kerran auringon takaa, ohittaa se maapallon toukokuussa 2012, ja niihin mullistuksiin loppuu ennustuksen mukaan elämä 90 prosentilla ihmisistä. Kävin vilkaisemassa youtube – videoita, jotka kertoivat olennaisen. Sellaista huuhaata ei kannata tarjota kuin amerikkalaisille; muualla ne menisivät vain hupivideoista. Kuvaavaa on, että samaan sillisalaattiin on sotkettu muinainen Lemuria, Jeesuksen toinen tuleminen, Nostredamus, sumerilaiset ennustuksineen, antikristus jne. Huvittavinta on, että antikristuksen viittaa on sovitettu Barack Obamalle. Ei ole vaikea arvata, mille sylttytehtaalle jäljet johtavat: USA: n republikaanien ääri-uskonnolliseen siipeen. Mitä tulee Jeesuksen toiseen tulemiseen, jos se todella tapahtuisi, samaisilta republikaaneilta saattaisi päästä itku. He joutuisivat jättämään tänne kaikki rahansa!

Se, mitä odotetaan tapahtuvaksi, vaihtelee, mutta kaikille on yhteistä, että joku profeetta tai guru on ”saanut ilmoituksen”, johon sokeasti uskovia tuntuu aina vain löytyvän. Maailmanhistoria on täynnä odotuksissaan pettyneitä opetuslapsia. Minä uskallan ennustaa 99,9 prosentin varmuudella, että niin käy tälläkin kertaa. Kuten varmaan huomasitte, ei tällainen skeptikkokaan uskalla antaa ihan sataprosenttista vakuutusta. Aina on hyvä jättää takaportti raolleen: ENTÄ JOS SITTENKIN…

Minäkin odotan loppua, en suinkaan maailman, vaan ihmisen loppua. Uskon, että maailmanloppua ei tule; sen sijaan ihmisen aika Tellus-planeetalla on käymässä vähiin. Homo sapiens – laji mitä ilmeisimmin hävittää itse itsensä. Se voi toki tapahtua nopeastikin, vaikkapa päästämällä ydinasearsenaalit odottelun piinasta. On toki olemassa ”sivistyneempiäkin” tapoja hävittää itsensä, vaikka MYRKYTTÄMÄLLÄ. Sitä ihmiskunta on itse asiassa tehnyt viimeiset 150 vuotta.

Aivan viime aikoina on alkanut kuulua huolestuttavia uutisia ihmisen lisääntymiskyvyn heikkenemisestä myrkkyjen vaikutuksesta. On tutkittu muun muassa inuiittien yhteisöjä, koska ne eristäytyneisyytensä takia muodostavat helpon ja edustavan tutkimuskohteen, jossa muuttujia ja tuntemattomia tekijöitä on mahdollisimman vähän. On ilmennyt, että inuiitit syövät maailman myrkyttyneintä ruokaa. Heidän ravintonsa koostuu pääasiassa kalasta, hylkeistä ja karibuista, jotka taas ovat keränneet ravintoketjun ylätasolla olevina lajeina paljon myrkkyjä kehoonsa, karibut kasvikunnasta, hylkeet kaloista. Lopulta kaikki myrkyt rikastuvat ihmiseen, ylhäisessä yksinäisyydessään olevaan lajiin, joka syö useimpia muita lajeja.

Inuiittilapsissa on alkanut ilmetä poikkeavan paljon kuulovaurioita, korvatulehduksia ja muita heikentyneestä immuniteetista johtuvia sairauksia. Perussyy immuniteetin heikentymiseen löytyy sikiön yhteisestä verenkierrosta äidin kanssa. Sikiö altistuu kaikille myrkyille, joita äiti on kerännyt kehoonsa ravinnosta ja ympäristöstään. Inuiittilapsista löytyy muun muassa korkeita elohopea- ja DDT-yhdisteiden pitoisuuksia.

Löytyi myös muita huolestuttavia ilmiöitä. Kun normaalisti pitäisi syntyä 106 poikaa sataa tyttöä kohti, syntyy nyt tyttöjä puolet enemmän kuin poikia. Äskettäin nähdyssä tv-dokumentissa näytettiin karmaiseva esimerkki nykytilanteesta. Kahdenkymmenen oppilaan luokassa oli vain kuusi poikaa. Tämä edustaa nykytilannetta yleisemminkin inuiittikouluissa. Vaikka sikiövaiheessa poikia on enemmän, jostain syystä poikasikiöt ovat heikompia ja keskenmenojen ja synnytyskuolemien osuus pojilla paljon suurempi. Oma osuutensa on varmaan estrogeenia jäljittelevillä ympäristömyrkyillä äidin veressä. Järkyttävintä dokumentissa oli, että opettaja joutui puhumaan pienessä luokassa mikrofoniin vahvistaakseen ääntään. Niin yleisiä ovat kuulovauriot inuiittilasten keskuudessa.

Se, mikä on tapahtumassa inuiiteille, tapahtuu meille kaikille – vääjäämättä. Emme voi rangaistuksetta myrkyttää ympäristöämme. Lopulta syömme itse omat myrkkymme. Me länsimaiset ihmiset altistumme inuiiteista poiketen, ei niinkään elohopealle tai DDT-yhdisteille, vaan palontorjunta-aineille eli PBDE-yhdisteille ja muovinpehmennysaineille, ftalaateille. Turvallisuuden tavoittelu on kääntymässä ihmistä itseään vastaan. Altistumme siksi vuosi vuodelta enemmän palontorjunta-aineille. Niitä on joka paikassa, huonekaluissa, vuodevaatteissa, tekstiileissä, leluissa, tietokoneissa, elektroniikassa jne. Altistumisemme PBDE-yhdisteille on satakertainen verrattuna aikaan 25 vuotta sitten. Aina viidessä vuodessa altistus kaksinkertaistuu. Ftalaateille taas altistumme esimerkiksi elintarvikepakkauksista. Kun käärimme elintarvikkeemme tuorekelmuun, saastutamme ne samalla ftalaateilla. Kaikkein huolestuttavinta on, että ftalaatit ovat mukana jo ruoan kypsennysprosessissakin. Paljon kehutun ja käytetyn teflonin ainesosana ovat ftalaatit. Mikäli yhtään ajattelisimme terveyttämme, siirtyisimme käyttämään taas valurautapannuja, vaikka ne ovatkin vähän työläämpiä käyttää.

Altistuminen kasvin”suojelu”aineille – rikkaruoho- ja hyönteismyrkyille - on kasvanut kaksi prosenttia vuodessa 70-luvulta lähtien. Nämä estrogeeneja jäljittelevät yhdisteet ovat siis olleet ”naisistamassa” miehiä jo kymmeniä vuosia. Sammakoilla ja rotilla tehdyt kokeet osoittavat, että kasvinsuojeluaineet naishormoneja jäljittelevinä sotkevat urosten siittiötuotantoa, vähentävät siittiöiden määrää ja liikkuvuutta. Samoin epämuodostuneiden siittiöiden määrä kasvaa. Sammakoissa on todettu kaksineuvoisuuden lisääntymistä, kivesten paikalle kasvaa munasarjat ja niiden sukupuolikäyttäytyminen muuttuu. Jo kolmannes näille myrkyille altistuneista sammakoista on kyvyttömiä lisääntymään kolmannessa sukupolvessa.

Mieleeni juolahtaa kerettiläinen ajatus. Mistä tiedämme, että nykyaikana yleistynyt homous, syntyminen väärään sukupuoleen, sukupuoli-identiteetin heikkeneminen, kaksineuvoisuus (molempien sukupuolten piirteitä) eli androgyynisyys eivät ole seurausta lisääntyneestä altistuksesta ympäristömyrkyille? Homous luokiteltiin rikokseksi vuoteen 1971 saakka ja sairaudeksi vuoteen 1981. Sen jälkeen on syyllistynyt syrjintään, jos on käsitellyt homoutta sairautena tai poikkeavuutena. Nyt alkaa päinvastoin tuntua, että homoudesta ollaan tekemässä suorastaan normikäyttäytymistä. Uskallan siitä huolimatta sanoa, että ei homous luonnollistakaan ole. Evoluution keskeinen tavoite, lajin säilyminen, jää silloin toteutumatta. Siksi pidän homoutta luonnonjärjestyksen vastaisena.

Edellä sanottu ei tarkoita, että tuomitsisin homot ihmisinä. Nähtävästi he eivät voi mitään taipumukselleen. Mutta lajin säilymisen kannalta homous on tuhoisaa. Nykyään, kun seuraa tiedotusvälineitä, ei voi välttyä vaikutelmalta, että homoseksuaalisuus on yleistynyt valtavasti. Ehkä Äiti Maa on jo ajat sitten aloittanut työn itseään uhkaavan lajin poistamiseksi maapallolta.

Nimenomaan sikiövaiheen altistus ympäristömyrkyille on merkitsevä. Vaikutus alkaa toden teolla tuntua kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa. Altistuminen nykyisen kaltaisille kasvintuotannon rikkaruoho- ja hyönteismyrkyille alkoi vasta sotien jälkeen. 50-luvulla syntyneet alkoivat altistua kasvinsuojeluaineille, mutta eivät saaneet niitä vielä sikiövaiheessa äidin verestä. Sen sijaan heidän lapsensa, eli 70- ja 80-luvuilla syntyneet, ovat ensimmäinen sukupolvi, joka on altistunut sikiövaiheessa äidin veren kautta näille myrkyille. He ovat siis altistuksen alkamisesta katsoen toinen sukupolvi. Kolmas sukupolvi on 1990- ja 2000-luvulla syntyneet, neljäs sukupolvi taas 2020- ja 30-luvuilla syntyvät. Ei voi välttyä yhdistämästä tätä uhkakuvaa kristittyjen Jumalan uhkaukseen, jossa tämä uhkaa kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Lausuiko Jahve uhkauksen Äiti Maan puolesta?

Teollisuus tuottaa yli 100 000 synteettistä yhdistettä, joista osalle altistumme jatkuvasti. EU:n terveysvirastot ja kansalliset virastot ovat määrittäneet altistuksille ylärajat. Rajat määritellään perustuen tutkimuksiin, joista iso osa on teollisuuden itsensä rahoittamia. On hyvä muistaa, että kukaan ei voi määritellä varmoja turvallisia rajoja, eikä eri yhdisteiden yhteisvaikutuksia tunneta. Sitä paitsi terveysvirastot joutuvat teollisuuden voimakkaan lobbauksen kohteeksi, ja niiden täytyy huomioida terveysvaikutusten lisäksi myös taloudelliset ja kilpailulliset vaikutukset.

Synkin ennustukseni on, että viimeinen ihminen sammuttaa valot joskus vuoden 2200 paikkeilla. Vaikka ihmisen kehittyminen nykyisen kaltaiseksi homo sapiens – nimiseksi lajiksi oli hidas prosessi ja vaati useita välivaiheita, saattaa lajin häviäminen olla yllättävän nopeaa, samaa luokkaa kuin dinosaurusten häviäminen. Tuo uhkakuva toteutuu nopeasti, jos lisääntymiskyky menee. Mutta on tällä ennustuksella myös valoisampi puolensa. Siitä alkaa maapallon hidas toipuminen ihmisen jäljiltä. Tellus-planeetta voi jatkaa taas rauhassa matkaansa avaruuden yksinäisyydessä. Se on parantunut sitä vaivanneesta vakavasta sairaudesta, syövästä nimeltä homo sapiens.

Pyhan Fransiskuksen fresko

lähde: Cepulino

Olin ehkä kahdeksan tai yhdeksän, kun Nalle kuoli, suurikokoinen, kiiltävänmustakarvainen sekarotuisemme. Kertoivat jääneen linja-auton alle. Kävimme veljeni Ossin kanssa rahtaamassa suuren koiranruhon kahdella potkurilla mummomme pihaan. Mummo tahtoi välttämättä huolehtia Nallen hautaamisesta. Muistan, kun kysyin kiihkouskovaiselta äidiltäni:

- Äiti, pääseekö Nalle taivaaseen?

- Ei, koirat eivät pääse taivaaseen.

Pikkupojan mieli oli tietysti surullinen. Seurasi luonnollinen jatkokysymys:

- Miksi koirat eivät pääse taivaaseen?

- Koirat eivät ole uskossa. Eikä koirilla ole sielua.

En tiedä, sanoiko äiti tämän tosissaan, vai halusi vain päätökseen hankalaksi kääntyvän keskustelun. Toivon sydämestäni, ettei hän ollut tosissaan. Jos oli, täytyy sanoa pari asiaa huolimatta, että kyseessä on oma äitini. Vaikka olen kuullut sanonnan: ”autuaita ovat yksinkertaiset, sillä he saavat nähdä Jumalan”, kyllä yksinkertaisuudellekin pitäisi panna pientä rajaa. Anteeksi vain äiti.

Onko taivaassa eläimiä? Jos ei, ei se mikään taivas ole, ei ainakaan minulle. Minun taivaassani pitää olla eläimiä, kaikenlaisia: lintuja, hyönteisiä, kaloja, maaeläimiä, kasvissyöjiä, petoja. Tosin joidenkin taivaskäsitysten mukaan petoeläimet eivät enää syö lihaa, vaan jalopeurat (leijonat) käyskentelevät yhdessä lampaiden kanssa ja syövät ruohoa kuten lampaatkin. Kuinkahan leijonien ruoansulatus selviytyy ruohosta? Niillä kun ei ole niin sanottuja etumahoja. Tietenkin minun taivaassani ovat kaikki entiset koirani. Mitenkähän jotkut niistä suhtautuvat minuun? Olen lopettanut useamman koiran ampumalla metsässä laukauksen haulikolla niskaan. Kantavatkohan ne vielä kaunaa?

Taivaassa ollaan kuulemani mukaan pukeutuneina valkoisiin, pitkiin kaapuihin. Kädessä on palmunlehvä, jota heilutellaan ja ylistetään Jumalaa iankaikkisesta iankaikkiseen. Kuinkahan minä selviän siitä, kun puolentoista tunnin istuminen kirkossa jumalanpalveluksessa jo puuduttaa? Tehdä sitä samaa iankaikkisesta iankaikkiseen. Sehän kuulostaa ihan helvetiltä! Jos taivas on sellainen, en tiedä haluanko sinne. Eikö Jumalakin kyllästy jatkuvaan mielistelyyn? Sellaisessa taivaassa ovat kai kaikki ruskeakieliset.

Toiset väittävät, että taivas on kultainen kaupunki, jossa kadutkin ovat puhdasta kultaa. Eikö metallinen katu ole kova kävellä paljain jaloin tai ohutpohjaiset sandaalit jalassa? Entä eikö metallikatu kuumene auringonpaisteessa hehkuvaksi pätsiksi? Kai taivaassa sentään paistaa aurinko? Entä, kun aurinko porottaa aamusta iltaan kultaisille kaduille ja kultaisiin taloihin? Mahtavat talot olla aikamoisia pätsejä. Ilman kunnollista ilmastointia ei nukkumisesta varmaan tule mitään. Kai taivaassa on sentään sähköt. Entä onko siellä eurooppalainen 230 voltin sähköjärjestelmä vai kenties amerikkalainen 110 voltin? Luulen kyllä, että amerikkalainen. Hehän ovat omistelleet taivasta jo pitkään.

Minulle metallikaupunki ei ole mikään taivas. Kai taivaassa on myös maaseutua? Siinä tapauksessa haluaisin ilman muuta asua maaseudulla. Minun taivaassani olisi tietysti niittyjä, ketoja, vuoria, jokia, järviä, metsiä ja meri. Ikuisuutta voisi kuluttaa vaikkapa harrastamalla extreme-lajeja turvallisesti. Kuten kaikki tietävät, ei taivaassa voi kuolla. Voisi vaikka lähteä maailmanympäripurjehdukselle (taivaanympäripurjehdukselle) optimistijollalla ilman evästä ja juomaa. Tai hypätä benji-hyppyjä ilman köyttä tai base-hyppyjä ilman varjoa. Ehkä ylenmääräinen turvallisuus alkaisi vähitellen kuitenkin puuduttaa. Extreme ei tuntuisi enää extremeltä. Ei viitsisi enää aamulla nousta ylös, kun mikään ei tuntuisi enää miltään.

Muistan anoppini Helvin kertomuksen entiseltä kotiseudultaan lapista. Naapurin rouva oli hurahtanut jehovalaisuuteen. Hän otti sydämenasiakseen Helvin käännyttämisen. Kun lähes jokapäiväiset kahvivierailut käännytysyrityksineen olivat jatkuneet pari kuukautta, alkoi Helvi saada tarpeekseen. Kun naapuri taas kerran tuli kahville alkaen heti käännyttämisen, päätti Helvi panna pisteen käännytykselle. Keskustelun ratkaisevat lauseet menivät jotenkin näin:

- Sinä Helvi olet niin mukava ihminen, että minusta olisi mukava kun sinäkin pääsisit sinne paratiisimaailmaan. Etkö sinä itsekin haluaisi päästä sinne?

Nyt oli Helvin iskun aika:

- Pääsisivätkö minun lehmänikin sinne?

- No mutta tietysti!

- Entä, kun lehmät poikisivat iankaikkisesta iankaikkiseen, eikä yksikään kuolisi? Miten minä jaksaisin kohta lypsää sellaisen lehmämäärän? En minä sittenkään taida haluta sellaiseen taivaaseen. Sehän kuulostaa ihan pakkotyölaitokselta!

Siinä vaiheessa naapuri oli tajunnut, että nyt löi pilkkakirves, ja oli lähtenyt aika rivakasti. Siihen olivat käännytysyritykset loppuneet.

Muslimien taivas kuulostaa näin miehenä miellyttävältä. 72 neitsyttä odottamassa, vain minua varten. Pitäisiköhän kääntyä muslimiksi? Säilyisivätköhän neitsyet koko ajan neitsyinä? Aina, kun olisi saanut yhden kalvon puhkaistuksi, olisi neito taas muuttunut impyeksi seuraavana päivänä. Kaikki yöt olisivat jatkuvaa immenkalvojen puhkomista. Se alkaisi pitkän päälle käydä työstä, ja sottaistakin olisi. Liinavaatteita kuluisi hirvittävä määrä. Entä kestäisikö ”se” moista rääkkiä? Menisi ihan nilelle, voisi tulehtuakin… Onkohan taivaassa urologeja?

Toinen hypoteesi on, että puhkaistut neitsyet eivät enää muutu takaisin neitsyiksi. Pikku hiljaa kaikki olisi puhkaistu. Minulla olisi 72 vaimoa. Alussa kaikki olisi varmaan mukavaa. Ehkä naiset alkaisivat vähitellen riidellä vuoroista. Jos en pitäisi varaani, he repisivät minut kappaleiksi. Jos suosisin yhtä, olisivat toiset heti kimpussani. Jos toisin yhdelle lahjan, pitäisi kaikille muillekin tuoda. 72 vaimon kanssa kannattaisi olla tosi varovainen. Pikku hiljaa alkaisi vaimojen kanssa eläminen tuntua työltä. 72 vaimon onnellisena pitämisessä olisi valtava urakka. ”Se” menisi taas nilelle, ja pitäisi taas turvautua urologiin. Entä kun kaikki pamahtaisivat paksuksi melkein yhtä aikaa? 72 huutavaa kakaraa! Kuinka saisin nukuttua siinä metelissä? Pian minulla olisi monisatapäinen lapsikatras. Kuinka jaksaisin huolehtia niistä kaikista?

Sitten pälkähtää päähäni vielä kauhistuttavampi ajatus. Mihinkähän ikään ikuisuudessa ikä vakiintuu? Jos se vakiintuu johonkin keski-ikään, vaikkapa viidenkympin kieppeille? 72 nalkuttavaa akkaa: ”tee sitä ja sitä, onko tuokin vielä tekemättä, sinä se et muuta tee, kun makailet sohvalla”.

Ei kiitos, muslimien taivas taitaa olla minulle liian rankka paikka.

Entä miten olisi helvetti? Jos kuvaukset siitä ovat vähänkään oikeassa, ei sekään ole minua varten. Maata nyt tulisessa pätsissä tai järvessä, ja tuntea koko ajan hirvittäviä tuskia, eikä kuitenkaan kuolla. Tätä jatkuisi ikuisuuksista ikuisuuksiin. Ei kiitos, ei ainakaan helvettiin!

Löytyisiköhän jonkinlaista välitilaa, taivaan ja helvetin sekoitusta? Se voisi olla kaikkein siedettävin paikka. Välillä olisi vähän kurjempaa, mutta sitten helpompi jakso tuntuisi sitä ihanammalta. Jos välillä joutuisi kuumemmalle puolelle, olisi se meille suomalaisille vähän sama kuin kävisi saunassa. Kunhan vain ei ole liian kuuma. Tuollainen 120 astetta on ehdottomasti maksimi. Onkohan helvetissä vettä ja löylykiukaita? Voisi heittää välillä pikku löylyt…

Prologi

Elämäni on kaksiosainen. On aika ENNEN ja JÄLKEEN. Muistan aikoinaan katselleeni Jaakko Tepon esiintymistä Joensuussa maatalousnäyttelyssä. Hän sanoi jotenkin tähän tapaan: ”Miehen elämässä on kaks ajanjaksoo, jollonka mies ei voi ymmärtee naista: ENNEN papin uamenta ja sen JÄLÄKEEN”. Minun elämäni ENNEN ja JÄLKEEN on kuitenkin vähän eri juttu. Kerron ensin entisestä elämästäni, jolloin olin terve. Sitä elämää en enää elä.

Ennen

kuvat: Yksivuotiaana (vas.) ja veljekset raitilla (oik.)

Synnyin suureen ikäluokkaan viisikymmentäluvun puolivälin paikkeilla. Isäni oli ammattiautoilija, äitini kotiäiti, joita suurin osa naisista tuohon aikaan oli. Olin esikoinen ja sain etu- ja kutsumanimekseni Jukka. Perääni, suurin piirtein vuoden välein, syntyi vielä kolme veljeä. Jo toisella kymmenellä ollessani saimme vielä pikkusiskon.

Siihen aikaan lapsuus oli hyvin toisenlaista kuin nykyään. Ei ollut televisioita ja nettiä, joten oli aikaa olla ulkona. Siellä viihdyttiinkin kaiket päivät, aamusta iltaan, olipa helle tai pakkanen, sade tai poutasää. Syömässä käytiin, jos muistettiin. Jos aterialta myöhästyi, ilmoitti äiti ykskantaan, että seuraava ruoka on silloin ja silloin; olkaa vastedes ajoissa. Kun jäi vaille ruokaa, piti vatsan murina huolen, ettei seuraavaa ruoka-aikaa unohtanut. Eikä välipaloja tunnettu. Siksi oltiinkin sutjakoita poikia. 35-vuotiaaksi sai syödä, mitä halusi ja miten paljon tahansa. Vasta silloin alkoi helppo elämä kertyä vyötärölle, jos ei pitänyt varaansa.

Autot

Minun lapsuuteni ja nuoruuteni täyttivät autot, kuinkas muuten, ammattiautoilijan pojalla. Siihen aikaan suhtautuminen kortitta ajoon oli paljon vapaamielisempää kuin nykyään, ainakin minun isälläni oli.

Kun olimme oppineet kävelemään, alkoi auton ajon opetteleminen. Ensi alkuun opettelimme vain ohjaamaan isän sylistä. Kun ikää kertyi vähän enemmän, aloimme jo itse ajaa. Ensin ajoimme vuotta nuoremman veljeni kanssa siten, että toinen ohjasi ja toinen paineli polkimia, kun kuskin jalat eivät yltäneet polkimille. Sitten vaihdettiin osia. Kun mittaa kertyi lisää, alkoi kuorma-autojen opettelu. Muistan olleeni soran ajossa jo 14-vuotiaana suljetulla TVL:n työmaalla. Kun tiemestari huomasi kuljettajan nuoren iän, hän kysyi isältäni, osaako poika varmasti ajaa. Kun isäni vastasi, että osaa tietty, vastasi mestari vain, että ajakoon vain. Mutta jos jotain sattuu, on isä vastuussa.

Kuva: Minä ja reppuselkämosse.

Kiinnostus luontoon

Haikailin jostain syystä jo nuorena menneitä aikoja. Olisin halunnut syntyä 200 vuotta aiemmin. Rakastin jo nuorena villiä luontoa. Siksi kaipasin maailmaa, jossa on vielä oikeita erämaita. Luin J. Fenimore Cooperin ja Jack Londonin seikkailukirjoja ja haaveilin vanhoista hyvistä ajoista. Jostain syystä, jota en vieläkään osaa selittää, kaikista metsän eläimistä minua kiehtoi eniten susi. Jo lukiossa pidin sutta puolustavan esitelmän, josta sain lisänimen Hukka-Jukka. Tuo nimi seurasi minua siis nuoruudesta saakka. Myöhemmin, kun itse metsästäjänä puolustin suden oikeutta olemassaoloon, olin joskus lähellä saada turpiini. Niin kerettiläisinä toiset metsästäjät ajatuksiani pitivät.

Vauhti päällä

Nuoruuteen kuuluivat myös tytöt. En tiedä, olinko perinyt geenejä isältäni, joka oli häntäheikki vailla vertaa. Aina, kun näin uuden, kiinnostavan tytön, minulle tuli pakkomielle, että tuo minun on saatava. Vähät siitä, seurusteliko tyttö, vai ei; tai seurustelinko minä; entinen sai jäädä. Vaikka en aina onnistunutkaan, usein minä onnistuin. Pienet puutteet ulkonäössäni korvasi kitara ja laulu. Uskomatonta, miten tyttöihin vaikutti, kun otin kitarani ja aloin laulaa mustalaisen äänelläni:

Laredon kaupunkiin kerran
saapui ratsain niin hiljainen mies
vaikka viipyi vain tuokion verran
hänen tulleen kai jokainen ties

mistä saapui hän, tiennyt ei kukaan
ei lausunut mies sanaakaan
mutta kauneimman tytön sai mukaan
vain soittaen kitarallaan

Niin hiljaa, niin hiljaa, soiton kuulla mä saan
kuuletko sen, muuan muukalainen
soittaa näin kitarallaan…

Uskon syyn ja seurauksen lakiin. Ehkä maksan nyt hintaa nuoruuteni rikoksista, itkevistä tytönsilmistä, petetyistä lupauksista. Jos tein joskus jotain hyvää, oli se poikkeus. Enimmäkseen tein vain pahaa. Jos tämä sairaus on rangaistus näistä nuoruuteni hairahduksista, hyväksyn rangaistuksen. Tämä on minulle ihan oikein.

Monessa ehdin pyöriä mukana elämän karusellissa niinä viitenäkymmenenä vuotena, jotka sain elää terveenä. Välillä eivät tunnit vuorokaudessa tahtoneet riittää. Olen tehnyt montaa eri työtä, välillä päällekkäinkin, kiinteistönvälittäjänä, pankissa, eräoppaana, ja vielä siinä sivussa isäni yrityksessä. Takana on yksi avioero ja yksi konkurssi, molemmat haaksirikot samaan aikaan, 90-luvun alkuvuosina. Pelkään, että olen poltellut elämäni kynttilää välillä molemmista päistä. Toisaalta, olenpahan ainakin elänyt. Ehkä minulla on kanttia sanoa jotain asioista juuri siksi. Ja niinhän sitä sanotaan, että mitään ihminen ei kadu yhtä paljon kuin elämätöntä elämää.

Tämän sanon tuskallisen tietoisena, että monelle ei koskaan ole suotu mahdollisuutta elää päivääkään terveen elämää. Me jokainen tulemme tähän maailmaan omilla matkaeväillämme. Sitä, miksi toisten repussa on niin paljon ja toisilla ei juuri mitään, en minä osaa selittää, eikä varmaan kukaan muukaan.

Jälkeen

Minunkin repustani alkoivat eväät loppua lähestyessäni viittäkymmentä ikävuottani. Tuli päivä, jolloin sain tietää todellisen syyn kärsimiini salaperäisiin vaivoihin, joita oli hoidettu reumana kohta kymmenen vuotta. Marraskuisesta pakkaspäivästä vuonna 2005 tuli elämäni vedenjakaja. Siitä alkoi ajanjakso JÄLKEEN. Diagnoosi, joka paljasti vaivojeni syyksi taudin nimeltä ALS, oli murskaava. Minulle sanottiin, että keskimääräinen elinikä diagnoosista on 3-5 vuotta, eikä toivoa ole. Parannuskeinoa, edes hidastavaa hoitoa, ei ole. Taudin syykin on lääketieteelle tuntematon. Täytyy näin hirtehisesti todeta, että olisin mielelläni vaihtanut diagnoosini keskimääräistä ärhäkämpään syöpään. Syöpäpotilaille, suurimmalle osalle, annetaan jonkinlaista toivoa. ALS-potilaalle ei sitä anneta.

Ihminen on jännä kapistus. Olen jutellut monen kohtalotoverini kanssa. Lähes kaikilla reagointi diagnoosiin noudattelee samaa kaavaa: ensin kieltäminen, sitten kapinointi, lopulta hyväksyminen. Monilla tästä prosessista on seurauksena alistuminen ja masennus. Kuitenkin hämmästyttävän harvoilla. Tuntemistani kohtalotovereista kaikilla on säilynyt hurtti, jopa musta huumori tautia kohtaan. Hyväksyminen ei ole tarkoittanut alistumista, antautumista, vaan uhmakkaasti, pystyssä päin käymme taisteluun tuota demonia vastaan. Olemme kuin entisajan ritarit, kun käymme pelkät miekat aseenamme taisteluun tarujen pelottavaa lohikäärmettä päin.

Parannuskeinoa etsimässä

Minulla meni ehkä pari viikkoa, ennen kuin täydellisesti edes tajusin, mistä on kysymys. Kun diagnoosin lopullisuus lopullisesti aukeni, seurasi muutamia valvottuja öitä, vähän pakokauhuakin, kuolemanpelkoa. Se meni kuitenkin nopeasti ohi. Astuin vaiheeseen, jota kutsutaan kieltämiseksi. Luin innokkaasti netistä kaiken ALS:ia koskevan. Sieltä löytyy paljon hyvää ja arvokasta tietoa, mutta myös paljon katteettomia lupauksia, härskejä mainoksia, jotka lupaavat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Suoranaista ihmisten hädänalaisen aseman hyväksikäyttöä, rahastusta. Oma lukunsa ovat keskustelupalstoilla olevat, itse kieltämisvaiheessa olevat als-potilaat, jotka kehuvat sen ja sen auttavan. Sitten toiset onnettomat kokeilevat perässä. Edellä mainittu koskee nimenomaan netin englanninkielisiä sivustoja. Jostain syystä me suomalaiset olemme kriittisempiä ja vähemmän hyväuskoisia kuin esimerkiksi amerikkalaiset (anteeksi, uuden maailman kansalaiset). Siksi suomenkielisiltä sivustoilta pysyvät pahimmat ylilyönnit poissa.

Vaihtoehtohoidot

Vaihtoehtohoidot tulevat äkkiä tutuksi ALS-potilaalle, koska koululääketiede on avuton taudin edessä. Minäkin olen vuosien mittaan polttanut tuhansia euroja hyödyttömiin vaihtoehtohoitoihin. En kuitenkaan kadu hukattuja euroja. Vaikka hoitoa aloitettaessa terve maalaisjärki sanoo, ettei tästä voi olla mitään hyötyä, silti haluan kokeilla. Kun virallinen lääketiede on niin avuton, olemme me ALS-potilaat tavallaan oman onnemme seppiä. Jokainen yrittää löytää parannuskeinoa sairauteen. Tärkeää on, että levitämme tietoa toisillemme, ettei kaikkien tarvitse kokeilla samoja hyödyttömiä hoitoja. Samoin, jos joku löytää jotain oiretta edes vähän helpottavaa hoitoa, on tärkeää, että tieto asiasta leviää.

Puoskarilaki

Juuri parhaillaan puuhataan ns. puoskarilakia, jolla rajoitettaisiin, jopa kiellettäisiin, tai ainakin lisensioitaisiin vaihtoehtohoitojen tarjoamista. Minusta koululääketieteellä ei ole moraalista oikeutta mennä kieltämään vaihtoehtohoitojen tarjoamista niin kauan, kun se itse on totaalisen avuton näiden neurologisten sairauksien suhteen. Mitä meille parantumattomasti sairaille jää, jos toivokin parannuskeinosta viedään? Sillä, että joku ”puoskari” edes yrittää parantaa meitä, on uskomaton merkitys mielialan kohottajana ja toivon antajana. Minä uskon vakaasti, että mielellä on paljon suurempi valta aineeseen kuin tämän päivän lääketiede tunnustaa tai ymmärtää. Tämän voi itse kukin todeta lukemalla vaikka ns. lumevaikutuksista esimerkiksi netistä. Lumevaikutukset ovat todellisia, eikä niitä voi selittää kuin että sillä, mitä uskoo, on merkitystä. Usko taas voidaan määritellä lujaksi luottamukseksi siihen, mikä ei näy tai muuten ole todennettavissa. Jos puoskarilaki tulee, hyväksyn sen vain siinä muodossa, että pahimpia ylilyöntejä ja rahastamisia karsitaan. Samoin hyväksyn jonkinlaisen koulutusvaatimuksen ja lievän lisensioinnin. Anatomian tuntemus – vaikka vain summittainenkin - ei voi olla pahasta edes ihmeparantajalle.

Tutkimusta

Sama, mitä nyt kirjoitan ALS:sta, koskee myös muita neurologisia sairauksia, niistä yleisimpinä Parkinsonin tauti ja MS-tauti. Niissä tilanne on kuitenkin paljon parempi kuin ALS:ssa. Ensinnäkin, tauti ei etene yhtä nopeasti. Joskus tauti saattaa pysähtyä kokonaan jopa vuosikymmeniksi niin, ettei eliniän odote juurikaan laske. On kuitenkin syytä muistaa, ettei neurologisissa sairauksissa ole kahta samanlaista tapausta. Toisen tauti on aggressiivinen ja vie hautaan nopeasti, toisen elämä ei juuri lyhene. Mutta yksi asia on varma kaikkien kohdalla: elämänlaatu laskee varmasti! Tärkein ero ALS:n ja Parkinsonin taudin sekä MS-taudin välillä on, että ALS on tavattoman paljon harvinaisempi. Siksi lääketeollisuus ei näe siinä bisnestä, eikä hukkaa voimavaroja sen tutkimiseen. Parkinsonin tautia ja MS-tautia sen sijaan tutkitaan paljon, ja silloin tällöin saamme lukea pienistä edistysaskeleista. Parannuskeinoa ei kuitenkaan niihinkään ole löytynyt. Lupaavimmalta näyttää geeniteknologian ja ns. kantasoluhoitojen kehittyminen. ALS:a sairastava katsoo näitä tutkimuksia sivusta ja toivoo, että samalla, kun näihin yleisempiin neurologisiin sairauksiin löydetään parantavaa tai taudin etenemistä hidastavaa hoitoa, saisivat myös ALS:a sairastavat avun – ikään kuin puolivahingossa.

Hetkessä kiinni

Minun aktiivinen kieltämisvaiheeni ei kestänyt kauan. Kun olin aikani tuhlannut euroja vaihtoehtohoitoihin, jotka eivät auttaneet, oli aika tunnustaa tosiasiat: en koskaan näkisi 60-vuotispäivääni. Olen nyt 56-vuotias. Elän jo nyt laina-ajalla.

Kuva: Minä ja Tipsu

Mikä päivä tahansa saattaa olla viimeiseni. Tuntuu hassulta sanoa tätä: siitä huolimatta olen onnellinen. Onnellinen jokaisesta aamusta, kun herään. Onnellinen, kun kissa hyppää syliini ja alkaa kehrätä, tai koira tulee nuolemaan kasvojani. Onnellinen, kun katson ihanan vaimoni puuhailemista keittiössä. Hän on luvannut hoitaa minut hautaan asti. Saada kuolla kotona on suurin toiveeni.

Olen onnellinen tapaamistani ihanista, mukavista ja sydämellisistä ihmisistä, joita en olisi koskaan tavannut ilman tätä sairauttani. Olen myös onnellinen, etten pelkää kuolemaa. Vaikka en ole niin sanottu uskovainen, on minulla oma uskoni, joka tosin poikkeaa kirkon opetuksista. Olen varma, ettei elämä pääty kuolemassa. Se antaa minulle toivoa. Toivo antaa minulle voimia jaksaa vielä tämä tunti, tämä päivä, seuraava yö, huominen, tämä viikko, vielä tämä kuukausi. Nyt, kun aloitin tämän blokin pitämisen, on minun elettävä jo senkin takia. Mitä se semmoinen on, että aloittaa blokin pitämisen ja heti kuolee pois!

Tätä kirjoittaessani soi taustalla portugalilainen fadoa soittava radioasema. Se on mielimusiikkiani muun maailmanmusiikin ohella. Erityisesti pidän surumielisestä, mollivoittoisesta musiikista. Olen onnellinen, että minulla on käytössäni tämän päivän huipputekniikkaa oleva laite, joka mahdollistaa tietokoneen käytön pelkillä silmän liikkeillä. Tämän laitteen ansiosta voin kuunnella mielimusiikkiani samalla kun kirjoitan tarinaani. Nykyisin minulla ei liiku enää kuin silmät ja ajatukset. Olen varmaan jonkun mielestä pelkkä vihannes, taakka yhteiskunnalle. Omasta mielestäni olen ajatteleva ja syvästi tunteva
ihminen. Ilman tätä laitetta saisin kuitenkin pitää nämä ajatukset omana tietonani. En millään kykenisi tuottamaan tämän kaltaista tekstiä ilman tätä konettani. Menetin puhekykyni jo puolitoista vuotta sitten.

Tästä kommunikaattorista aionkin kirjoittaa seuraavan juttuni, kun saan tämän pelkistetyn elämäntarinan käsistäni. Haluan olla jakamassa tietoa tämän laitteen mahdollisuuksista toisille kaltaisilleni, jotka eivät pysty puhumaan, ja joiden kädet eivät toimi, mutta silmät toimivat. Tällä laitteella voi tehdä paljon muutakin kuin kuunnella musiikkia tai kirjoittaa tai käyttää tätä kommunikaattorina. Käytän tätä kuin kuka tahansa omaa tietokonettaan käyttävä. Kuinka se onnistuu, sen kerron seuraavassa blogissani. Kirjoitin aiheesta lyhyen jutun myös viimeisimpään Tikonen – lehteen. Sama juttu löytyy myös netistä Tikoteekin sivuilta.

Enteitä

Lopuksi haluan puhua enteistä, omituisista valokuvista, joita joku voi pitää sattumana, mutta minä pidän niitä enteinä. Myös nimitystäni hukkajukka voisi joku pitää enteellisenä. Ainakin isäni, joka käy silloin tällöin luonani, sanoo aina käydessään luonani, että voi voi, poika parka, pitikö juuri sinun elämäsi mennä hukkaan? Isäni on aina ollut hyvä isä, vaikka hänen heikkoutensa naisiin aiheutti ongelmia avioliitossa, ja lopulta eron ollessani 14-vuotias. Sen jälkeen meillä oli monenlaista ”taloudenhoitajaa”, jotka pysyivät kuka pitempään, kuka vähemmän aikaa, sillä mihinkäs koira karvoistaan pääsee. Isäni jatkoi ahkeroimista naisrintamalla entiseen tapaan. Jotkut jaksoivat katsoa läpi sormien jopa monta vuotta, toiset pysyivät vain muutaman kuukauden. Nopeimmat lähtivät muutaman viikon jälkeen. Nyt isäni on 84-vuotias. Nykyinen parisuhde on kestänyt jo yli 20 vuotta. Ehkä ikä on rauhoittanut miestä. Vaikka vieläkin hänellä on pilke silmäkulmassaan. Viimeksi käydessään, hän yritti ahdistella nuorta ja viehättävää avustajaani vaimoni ollessa asioilla. Helppo avustajani oli paeta vanhan ukonkäppyrän kynsistä. Huomasin, että ukolla on vieläkin silmää naiskauneudelle.

Roomalaiset sanoivat: ”Nomen est omen”. Tuo latinankielinen lause tarkoittaa sananmukaisesti: ”nimi on enne”. Tunnenkin olevani kuin kirvesmieheltä jäänyt hukkapala laudasta tai lankusta, jota ei voi käyttää enää mihinkään. Siksi se päätyy lopulta polttopuuksi. Vaikka sainkin tuon lisänimen susimyönteisistä asenteistani, tuli siitä enteellinen lopulta. Minusta tuli lopultakin hukkaa.

Kuva: Satulinna Portugalissa.

Vielä ihmeellisempiä ovat pari minusta otettua valokuvaa 90-luvulta. Aiemmassa, häissämme otetussa valokuvassa, musta väkäsnuoli tulee taivaasta, aivan kuin musta salama ja lävistää minut. Kehenkään muuhun nuoli ei osu. Sitä kuvaa en uskalla laittaa nettiin, koska siinä näkyy runsaasti henkilöitä, joilta pitäisi kysyä lupa.

Toisen kuvan sen sijaan uskallan laittaa. Se on otettu vuonna -99 Portugalissa. Anne otti kuvan satulinnasta Lissabonin pohjoispuolella Sintrassa. Minä en ollut kuvassa. Kuitenkin, kun filmi kehitettiin, minä näyn linnan eteisholvissa ikään kuin korkeana, lähes kattoon yltävänä kuvapatsaana. Huomasin asian vasta siirrettyäni kuvat skannerilla tietokoneelle.

Kuva: Kummitus ja Ossi.

On oikeastaan kolmaskin enteellinen kuva, lapsena otettu. Siinä
vuotta nuorempi veljeni ja minä olemme kuvassa. Muistan kysyneeni äidiltäni, kuka tuo kummitus Ossin vieressä on. ”Se olet sinä”. ”Miksi minä olen tuon näköinen?” ”En tiedä, kuva on jotenkin epäonnistunut” vastasi äitini. Olen kuvassa aivan kuin kummitus. Jos kamera on liikahtanut, miksi veljeni näkyy selvästi?

Tiedän, mitä skeptikko sanoo. Kuvatessa voi olla häiriö kamerassa ja kaksi kuvaa valottua päällekkäin, kamera voi liikahtaa kuvanottohetkellä. Myös filmiä kehitettäessä voi tapahtua virheitä. Ymmärrän kaiken tuon, olen itsekin paremminkin skeptikko kuin herkkäuskoinen. Minusta tässä on kuitenkin liian monta sattumaa. Miksi aina minun kohdalleni sattuu näitä ihmeellisyyksiä? Katsokaa itse kuvia.

Tästä tuli hyvin erilainen kirjoitus, kuin alun perin ajattelin. Tapanani ei ole rypeä kurjuudessani. Päinvastoin, olen hyvin iloinen poika, täynnä optimismia. Siksi tämän tapaiset kirjoitukset itsetilityksineen eivät tule olemaan tavaramerkkinä tässä blogissa. Haluan olla jakamassa optimismia, naurua, huumoria. Kirjoitin tämän pienimuotoisen itsetilityksen vain siksi, että tietäisitte edes suurin piirtein, minkälainen ihminen olen. Tiedätte nyt paljon enemmän minusta kuin suurin osa ystävistäni.

EPILOGI

Kuva: Viisikymppisellä pysyi kitara
vielä kädessä.

Ajatuksissani nostan taas kerran kitarani syliini ja pujotan hihnan niskan taakse. Näppäilen D-mollin ja A seiskan. Soitan lyhyen intron, ja laulu jatkuu…

Laredon kaupunki kerran
alkoi häitä jo juhlia niin
soivat kellot vain tuokion verran
jonkun puuttuvan kun huomattiin

saapui morsian, nähnyt ei kukaan
vain sulhasta kumppaninaan
oli viety mies yön mustan mukaan
tuuli soittaa nyt vuorilla vaan…